maanantai 19. toukokuuta 2008

polje itsesi valmiiksi jotta pudotus ei olisi korkea

tulee mietittyä mielessään aamuna
jona postimies tai -nainen
tuo tiedon onko minusta mihinkään
tulee kuviteltua, näyteltyä, harjoiteltua
reaktioita

että jos minä epäonnistun
kiva kun kävit mutta
valitettavasti tällä kertaa

valintamme
ei kohdistunut sinuun
se ei tunnu niin syvällä
kyyneleet eivät polta jälkiä
kun sen on harjoitellut

vaan jos onnistunkin
voi sitä onnen, riemun, ilon määrää
se joka kutittaa vatsaa ja varpaita
se jonka määrä ei vähene
vaikka kuinka treenaisi

mahdollisuuksien kirjossa on nyt kahta väriä
fifty-fifty
tai ehkä fourty-sixty
koska eihän minusta
koskaan mitään kuitenkaan

vaan jos ei ikinä
mene asiat päin persettä
niin ei mikään tunnu enää miltään
kriisejä et voi paeta, et välttää
sanoo Suholan Aino
ja puhuu totta

minä en sitä vielä sisäistä
mutta nyökytän




sunnuntai 18. toukokuuta 2008

Mennään itseemme.

Minulle on antanut suurta hämmästyksen ja ajattelemisen aihetta ihmiset, joiden täytyy saada päteä pönkittääkseen omaa egoaan sekä todistaakseen muille, että he todella ovat ammattilaisia alallaan, eikä oikeastaan kukaan, kuka ei ole alaa opiskellut, voi juurikaan tajuta siitä mitään. Kuten musiikista. Tällaiset kuvittelevat, että musiikillinen kvaliteettisi on täysin vajaa, jos kahdella ensimmäisellä kuuntelukerralla et ole täysin yhtä kappaleen kanssa, joka kestää 16 minuuttia, johon on tuupattu satoja raitoja, käytetty kokonaista sinfoniaorkesteria, erikoisia rytmejä, kolmi- ja tasajakoista tahtilajia päällekkäin, kymmeniä stemmoja ja kaikessa komeudessaan teos on samaan aikaan sekä tonaalinen että sävellajiton. Ainekset on heitetty yhteen soppaan juurikaan miettimättä miltä se mahtaa kuulostaa, minkä jälkeen joku musiikin professori on siunannut teoksen korkeakulttuuriseksi taiteeksi. Oletkin oikea likatahra kulttuurimme musiikkikartalla, kun tämä teos kuulostaa mielestäsi mössöltä, johon on heitetty koko jääkaapin sisältö puuroineen velleineen sekaisin ja kuuntelet mieluummin kahden minuutin verran formatisoitua pop-rockia radiosta. Ja vaikkei kyse edes olisi siitä, ettetkö pitäisi musiikista, vaan siitä, että haluat ottaa oman aikasi kuunnellaksesi sitä ja hahmottaaksesi sen täysin päästäksesi siihen pisteeseen, jolloin tunnet olevasi osa harmoniaa. Vaan koska et saa teoksesta kaikkea irti HETI, olet musiikillisesti suorastaan idiootti, jolloin myös luovuutesi on kyseenalaistettavissa. Ei ehkä kannata vaivautua kuuntelemaan ollenkaan, kun et ymmärrä kuitenkaan.

On totta, että on olemassa haastavampaa taidetta ja mielestäni on suotavaa, että säveltäessään ihminen haastaa itsensä ja sitä kautta kenties kuulijansakin pyrkien parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Harvassa ovat ne musiikintekijät, jotka haluavat tehdä paskaa. Mutta musiikkia voi tehdä monesta eri lähtökohdasta: jotkut haluavat herättää tunteita itsessään, kuulijoissaan, puhuttaa, ottaa kantaa ja jotkut tekevät kolmen soinnun biisejä a-mollissa ainoastaan siksi, että se koskettaa heitä enemmän kuin mikään muu. Ehkä jotkut soittavat kitaraa siksi, että se tuntuu hyvältä sormissa. Jonkin soittimen hallitseminen onkin hieno taito ja osoittaa musiikillista lahjakkuutta, mutta kaikilla ei ole aiheeseen sen suurempaa intohimoa mikä ei silti tarkoita, että heidän arvionsa musiikista omien kokemustensa pohjalta olisi vähäpätöisempi kuin jonkun, esimerkiksi minun, joka on vinguttanut viulua koko pienen ikänsä.
Musiikissa on kyse kosketuksesta, tunteista. Itse koen livemusiikin voimakkaimpana taiteen lajina. Keikoilla voi saavuttaa vertaansa vailla olevan yhteenkuuluvuuden tunteen, kun ihmiset ovat samassa tilassa - toiset itkien, toiset nauraen - kokemassa niinkin yksinkertaista asiaa kuin värähtelyä ilmassa. Joku on tuskissaan tai iloissaan kirjoittanut kappaleen, jonka haluaa ja saa jakaa ryhmän kanssa, joka kokee samaistuvansa sävellykseen, ja yhtäkkiä ovat ikään kuin osa teosta. Kirjoitukseni alussa mainitsin ihmisistä, joilla ei riitä kiinnostusta musiikillisen näkökantansa avartamiseen, ja tällaiset myös tyrmäävät sinut täysin, jos kerrot itkeväsi kuullessasi jonkun kappaleen joka yleisesti ajatellaan iloisena. Onko jollain varaa sanoa: "sinä tunnet väärin"?
Onko ylipäätään järkeä keskustella saati väitellä aiheesta, joka perustuu ainoastaan ihmisten omiin tuntemuksiin? On. Paljonkin. Pääsykoekirjoista jotain mieleen jääneenä voin kertoa sen muun muassa siirtävän musiikillista kulttuuriamme sukupolvelta toiselle. Jo pelkästään itsetutkiskelun kannalta voi halutessaan pohtia, miksi jokin tietty asia miellyttää, mutta perusteleminen on hieno taito muutenkin olla olemassa. Sen avulla voi vakuuttaa muut, jotka ovat kanssasi eri mieltä. "Noku emmä tiiä, mä vaan tykkään" -perustelut voivat tuntua hieman laimeilta, kun joku kysyy, miksi kuuntelet niin hirveää sontaa kuin Elvis. Veljeni kanssa olemme monesti kiihkeästi tinganneet aiheesta, kuinka paskaa on hevi ja kuinka hienoa on jazz, ja analysoinnin kautta päässeet lopputulokseen, että musiikkilajeja, kuulijoita, muusikkoja, säveltäjiä tai ketään, kuka ylipäätään kokee musiikin itselleen jollain tapaa tärkeäksi, on turha asettaa hyvä/"olet edistynyt kuulija" - huono/"et vain tajua" -asetelmaan. Olkoon jokaisella vapaus kokea taide tavallaan ja pyrittäköön tasa-arvoon ja avaraan katseeseen niin musiikin kuin ihmistenkin välillä. Aamen.