Uusi vuosi, pinttyneet kujeet

Tadaa! Uusi vuosikymmen, here we come! Tätä juhlistamme illalla Hilipin kanssa kalsarikännein ja paskanjauhannalla. Ai että.

Uuden vuosikymmenen kunniaksi aion jatkaa yhtä kliseisesti kuin edellisetkin kaksikymmentä vuotta: ole oma itsesi, usko unelmiisi ja kaveria ei jätetä! Siinähän taitaa olla ainekset amerikkalaiseen teinileffaan. Jos joku ohjaaja kiinnostui, minulle voi soittaa uuteen työpuhelinnumeroon, joka vaihdettiin uuden vuosikymmenen kunniaksi: 0700-2010 2010. (Ja kaikki kustantajat: jos kiinnostaa julkaista Blondin puujalkavitsikokoelma, soita samaan numeroon.)

Nyt lähen vääntämään Vuoden Viimeiset Espressot, jee. Ja tekemään inventaarion, ei-todellakaan-jee. NÄHHÄÄN ENS VUONA KAMELIT JA KIRAHVIT!

Hyvää pääsiäistä ja glada vappen!

Joulu kului Antti Nylénin esseekokoelman parissa, kävelyllä ja saunassa. Vaikka päällään seisoisi, minusta ei saa perinteistä jouluihmistä millään. Syön torttuja ja pipareita vaikka kesäkuussa jos mieli tekee. Kynttilöitä polttelen pitkin vuotta. Joulu ei muuta arkeani suuntaan tai toiseen, vaikkakin lahja- ja askartelujuttuja saa väsäillä tavallista enemmän, mikä on kiva. En saa yhtäkään kiksiä yhdestäkään kuulemastani joululaulusta. Myönnettäköön kuitenkin, että laitoin mummolta saadun himmelin esille ja yhden tontun kotia koristamaan.

Joulusta on kadonnut jokin merkitys. Kymmenen vuotta sitten merkitys oli lahjat, tietty. Miksi tarvitsee olla juuri joulu tai pääsiäinen, että viettäisi enemmän aikaa perheen ja läheisten kanssa tai että rauhoittuisi? Monethan viettävätkin joulunsa hiuksensa menettäneinä kahden viikon ympärihäsläämisen jäljiltä ja yrittävät suorittaa rentoutumisen sitten kun pahin - lahjojenjako ja kinkunsyönti - on ohitse. Että tosi ihanaa ja leppoisaa joulua vaan. Onhan joulussa oma tunnelmansa ja mukava tunnelma onkin, mutta kun en liitä jouluun edes mitään uskonnollista, en koe sitä mitenkään tärkeäksi juhlaksi. Itsenäisyyspäivässäkin näen enemmän juhlan aihetta. Alun perinhän joulua vietetään Jeesuksen syntymäjuhlan muistoksi, mikä ei kosketa omaa henkisyyttäni millään tavoin. Tärkeäksi koen kyllä perheen kanssa oleilun ja rauhoittumisen, mutta ilmankin joulu-tarraa päälleliimattuna. Lahjoja on kiva antaa ja muistaa läheisiä, mutta senkin voi tehdä ilman joulua. Ehkä minua häiritsee se, että alun perin uskonnollinen juhla on vedetty kulutusjuhlaksi ja ihmisten arjen ympäri pyöräyttäväksi häsläyskinkeriksi, jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, syntyikö joskus herra nimeltä Jeesus vai ei. Tähänhän liittyy myös kammoksumiseni kaikenlaista "voi että meillä on niin kivaa yhdessä!"-juhlien lässytyksiä kohtaan, koska perusjunttina suomalaisena vain kärsimys on aitoa, kaikki muu tekopyhää imelyyttä, sillä elämä on kärsimystä ja maailma ihan saatanan paha (olen varmaan saanut yliannostuksen Nyléniä). Samaan hengenvetoon karppe diem ja elämästä kaikki irti!

Onneksi jokaisella on oikeus omanlaiseensa jouluun, toisilla uskonnollisempi, toisilla romanttisempi tai nostalgisempi kuin toisilla. Minulle ei ole liioin merkitystä, oliko Jeesus joskus olemassa vai ei, mutta mielelläni muistan läheisiä kahvilla ja lämpimillä ajatuksilla kaamoksen ja loskan täyttämän arjen keskellä.

Ai siis mitä hä?

Yritin kyllä kovasti tänään tilata aivoja itselleni, mutta olivat kuulemma loppu. Taas. Sitten aivottomana yritin suunnistaa konserttiin, jonka luulin olevan Töölössä (olin varmaan kuullut niin sanottavan jossain sivulauseessa puhuttaessa ihan jostain muusta aiheesta), mutta kotiin päästyäni isä Google kertoi, että etsimäni paikka on Kalliossa. Itse asiassa löysin kyllä etsimäni paikan, joka vain osoittautui vääräksi. Töölön kirkko ja Pyhän sydämen kappeli - on kai niissä edes kaksi samaa kirjainta?

Ihan harmittaa, miten hoksottimeni elävät Jupiterin aikaa kun minä yritän kovasti pysyä Telluksen tahdissa. Enemmän tietenkin naurattaa. Ei ole varmaan kovin montaa ihmistä maailmassa, jotka tuntevat olonsa yhtä usein yhtä urpoksi kuin minä. Ja olen raahamassa itseäni ensi keväänä toiselle puolelle maapalloa reissuun (varmaan löydän itseni Tampereen lentoasemalta, kun oikea kone odottaisi Helsinki-Vantaalla) tietenkin juuri aikaan, kun pääsykokeisiin lukeminen olisi otollisinta. Fiksut ihmiset lähtisivät hermolomalle pääsykokeiden jälkeen. Se olisi järkevää.

Aivoja tulee kuulemma ensi viikolla lisää.

Karppe diem ja kaasu pohjaan

Antaa kärsivällisyys kohdata oma
ja muiden vajavaisuus.
Vapaus ja oikeus
liikkeille, sanoille
joille ilman aprikoinnin häivää
avaa oven.
Nöyryys, levollisuus
ottaa vastaan piikittelyt
olkaa kohauttaen.
Keskisormea heilauttaen.
Uskallus kasvattaa kypärä
suojaksi kalleimmalleen.
Läsnäololleen.

Noususta liukurilla laskuun

Aika tuntuu rientävän eikä ota minua mukaan. Lauantai. TAAS. Huomenna sunnuntai. TAAS. Sitten taas alkaa työt. TAAS. Muttei mikään masentunut "TAAS". Kun ottaa asian kerrallaan ja keskittyy siihen - oli kyseessä sitten pissalla käyminen, lattemaidon lämmittäminen tai hengittäminen - niistä saa paljon enemmän irti kun antaa kaikelle aikansa. Voi nauttia kävelemisestä sen sijaan että miettisi, mitä määränpäässä tapahtuu.

Eilen oli kyllä tolokun angstipäivä. Kaikki alkoi siitä, että eräs pirun tympeä kanta-asiakas asioi kahvilassamme. MIKSEI VANHEMMAT OPETA LAPSIAAN TERVEHTIMÄÄN, KIITTÄMÄÄN JA KATSOMAAN SILMIIN SELLAISELLA PALOLLA, ETTÄ SE MUISTETAAN VIELÄ AIKUISENAKIN?!?!?!?!? Maailman pienimpiä tapoja osoittaa, että huomioi ja kunnioittaa toista ihmistä ja sitä helevetin lattea jonka toiselle vääntää. Käyttäytyminen, joka ei näitä pieniä asioita osoita, saa nuppini paloauton väriseksi ja pilaa koko päivän. Minä olin tietty hänelle samalla mitalla tympeä, mutta siitähän oma olo vain paheni. Eniten ärsytti, että antoi itsensä provosoitua sellaisesta. Ja seuraavalla kerralla se helevetin latte tarjoillaan sitten syljellä maustettuna.

Luojan kiitos moiset sivistymättömyyden perikuvat ovat harvassa.

Kyllästyin myös saarnaamaan "epäkuntoisen" myllynsä kolmannen kerran palauttaneelle herralle, että kah-vi käyt-täy-tyy il-man-pai-neen- ja kos-teu-den vaih-te-lui-den mu-kaan, ei-kä sa-ma sää-tö myl-lys-sä pä-de jo-kai-seen kah-viin tai ti-lan-tee-seen. Että jos haluaa tehdä kotonaan hyvää kahvia, täytyy mennä kahvin, ei myllyn, laitteen tai omilla ehdoilla vaan kahvin ehdoilla. Että monesti se vika on myllyn sijaan siinä myllyn ja lattian välissä. En tiedä, oliko yleismaailmallisen v-tutuksen lähde hormonitoiminta vai kolmannen kerran palautettu mylly, mutta vitamiini sen helpotukseen olisi ollut paikallaan.

Muuten viikko on ollut tosi kiva, shamaaniesityksineen päivineen. Eräs kanta-asiakas toi mulle lainaksi elokuvia! Että kai laman täytyy jossain vaiheessa iskeä mielentilaankin. Sitä paitsi ulkona on mahtava sää.

Miksi Radio Helsingissä tulee nykyään niin paljon paskaa musiikkia ja liikaa mainoksia?

Ps. VIHAAN Halloweenia.
(Onko tätä olotilaa helpottavaa vitamiinia vielä keksitty?)

My name is Bean. Ms. Bean.

Anne on taas tylsistynyt entiselleen villin kesän jälkeen ja marsuilee kotosalla perjantai-iltana, "noku huomenna on töitä". Tilasiko joku vastuuntunnon takaisin? Itse en ainakaan ole lähettänyt mitään lomakkeita.

Tämänpäiväisen kahvikoneperehdytyksen jäljiltä en edelleenkään tiedä, mikä on kolmetieventtiili vaikka sana toistettiin monta kertaa kolmen vartin aikana. Sen jälkeen menin taistelemaan vielä yhdeksi vartiksi yliopiston kirjaston tulostimen kanssa, puhisin vittuperkelettä toisen vartin pyöräillessä kotiin verensokerit miinuksella kuusi tuntia aiemmin nautitun lounaan jäljiltä, hain pitsaa ja tulin kotiin katsomaan Veitolan Mariaa netistä. Luento jäi väliin - voiko joku kertoa mitä teen sitten kun musiikkiakustiikan tentti koittaa kolmen viikon päästä? Ehdotuksia voi lähettää allaolevaan palautelaatikkoon.

Kerron teille kaikille omaelämäkerrallisen esimerkin siitä, miksi kannattaa opetella lukemaan omaa työvuorolistaa perusteellisesti: maanantai-iltana olin täysin orientoitunut ajatukseen, että seuraavana aamuna menen töihin kahvilamme Töölön-toimipisteeseen, toinen sijaitsee Punavuoressa. Punavuoren putiikin aamuvuoro alkaa kello kahdeksan, Töölössä yhdeltätoista. Heräilin rauhassa kahdeksan pintaan, kävin rauhassa suihkussa, valmistelin rauhassa aamiaista kun pomoni soittaa: "Anne, onko kaikki ihan hyvin?" Ensimmäinen ajatus: -TTU. "Sulla on tänään Punavuoren aamuvuoro, kello on puoli kymmenen eikä siellä ole ketään." Toinen ajatus: -TUN -TTU. Kolmas ajatus: PANIKOI. Neljäs: PUHALLA. Viides: PYÖRÄILE. LUJAA. Onnekseni eräs varaston ihminen, jonka ei normaalisti tosiaankaan kuuluisi olla Punavuoressa siihen aikaan aamusta, oli sattumalta ollut paikalla ja avannut puljun. Minä sitten paniikin, puhaltelun ja pyöräilyn jälkeen olin naama punaisena tiskin takana. Seuraavana päivänä työmatkalla tajusin kahden pysäkin jälkeen, että olen väärässä ratikassa. -TUN -TUN -TTU. Sitten tyypit ihmettelee, miksi en katso leffoja - mihin niitä tarvitsee, kun on oman elämänsä Ms. Bean?

Ooh, mutta kyllä marsuilu maistuu taas. Sitä paitsi huomenna menen kaksiin tupareihin, tein juuri kynttilät lahjaksi. Ja ensi viikonloppuna on vielä yhdet tuparit. Ja sitä seuraavana synttärit. Kyllä minä taas bilevibani jostain etsin. Blondivibat on ainakin kohdillaan. Aina.

Malja auringolle

Selkeästi elämäni sosiaalisin (ja alkoholipitoisin) viikko. Lomaviikko. Yötä päivää jonkun kanssa. Onneksi todella ihanien kanssa. Pyörällä Vaasaan, bailausta svedulassa, appelsiini-porkkana-sorbettia (best ever!), äitin ja iskän kans pyörimistä Sibeliuksen kotihuudeilla, aamiainen Engelissä, auringon paahtamien katujen valuminen ohi ratikan ikkunassa. Niillä matkoilla olen erityisen läsnä siinä, missä olen.

Aion nauttia loppukesän antimista yhtä suurin siemauksin kuin tähänkin saakka. En ole pitkään aikaan nauttinut kesästä näin paljon tai elämästä ylipäätään. Tuleehan kaikkea murehdittua, minkäs sitä manaajaluonteelleen voi, mutta turha stressaaminen on valumassa kohtuullisiin mittasuhteisiin. Vaikkakin täydellisen mielenrauhan saavuttaakseni minulla on oltava asiat edes joten kuten järjestyksessä.

Luulin, että on olemassa piste, jonka ylitettyään joidenkin edessä ei tarvitse hävetä enää mitään. Erehdyin. Nähtävästi raja on aina ylitettävissä. Toisaalta olen sitä mieltä, että sekoilu ja itsensä nolaaminen tekee meikäläiselle ihan hyvää. ETTEI OLE NIIN HITON VAKAVAA TÄMÄ TOUHU. Toisaalta liiallisuuksiin mennessä voi menettää sen, jonka haluaisi kuitenkin pitää. Ainahan voi toki puhua, mutta miten lähestyä henkilöä, kun ei tiedä ollenkaan miten sen tekisi? Hipaise, kuiskaa, halaa, pussaa, pieraise - vaihtoehtojen kirjo on loputon. Ja täällä A. Teikari taas elementissään; muhi, suunnittele, mieti, pohdi, käännä, väännä, kieri ja loppujen lopuksi - ole tekemättä mitään jatkaen saman kelan vatvomista. Ainahan voi puhua.


nuuhkin karvaista pintaasi
sydäntäsi sen alla
nyt se on jossain muualla, jonkun toisen
kokonaan oma

ehkä kännissä lähetin
jonkun viestin
jotain liian syvällistä, ehkä avauduin
ehkä teeskentelin

taisin soittaakin

katsos,
kun haluaa nöyryyttää itseään
otetaan yhteyttä entisiin
ei nykyisiin
entisiin

olen hyvä ihminen
syön kaurapuuron
ja kävelen töihin

hymyilen
eikä paina mistään

pelastan maapalloa
ostan luomua
ja itsestäni pidän huolen

niin ettei ole näppyjä naamassa
tai muuallakaan
en liho enkä piere
toisena mainittua ehkä joskus, kun on syönyt hernekeittoa
tai jos on perinyt äitini vatsan

ai että miten olen näin laiha
olen mitä syön
ostan suklaapatukan
ja oksennan sen pois

tarjoan yösijan ystäville
järjestän tyttöjen iltoja
ja krapula-aamuja
juuressipsejä ja Sinkkuelämää

hyvin tärkeää on myös se
että muutkin tietävät, miten hienosti minä elän
siispä kirjoitan blogia
niin voivat muut ottaa mallia

tätä se on
olla trendikäs, tietoinen ja ajan tasalla
analysoida ihmissuhteitaan sivistyssanoin
vertailla minäänsä maailmaan

tätäkö todella:
tulla nähdyksi ekokaupoissa
kylpeä muiden katseissa

minua ei hävetä myöntää
että iltaisin leikin Jimi Hendrixiä peilin edessä
enkä muutenkaan
ihan täysillä käy

poltan tupakkaa nautinnoksi ja siksi
että se on olevinaan viileetä
turha yrittää väittää jotain muuta

minulla on tarve rikkoa tämä
nukkemainen olemukseni
muiden oletukset
hakkaan tatuoinnin hauikseen, ajan puolikaljun
kiroilen vitusti
enkä oikeastaan ole kauhean mukava

tällaista wannabe-touhua, tiedättehän
vedetään perseitä aamuneljään
ja nukutaan Nalle Puh-lakanoissa

ps. Huomautettakoon, että kirjoitus ei ole omaelämäkerrallinen ja sisältää roiman annoksen itseironiaa.

elää hetkessä
ja unohtaa kaiken ohimenevyys

huomata sekunnin kestävyys
ja ottaa se omakseen

oletteko tulleetkaan ajatelleeksi
että ilman kelloa
ei olisi kiirettä
minä tajusin sen eilen

ostin runokirjan
ja istuin puiston penkille lukemaan

olisi tehnyt mieli kertoa jollekin
että hei, täällä minä otan ajan itselleni
eli unohdan sen
enkä tunne edes huonoa omatuntoa

parasta on se, että valitsee reitin
joka ei ole nopein
mutta jota on mukavinta kulkea

Uusi elämä - täältä tullaan!

On se palkitsevaa olla hieno ihminen ja ostaa ekopyykinpesuainetta. Lupasivat, että maailma pelastuu kun tätä käyttää. Eivät juuri maininneet siitä, että pyykkisi (eli myös sinä) tulet haisemaan kissanpissalle ja pyykkikone saa pyörittää samoja kamppeita viiteen kertaan, ennen kuin voi sanoa että ne ovat puhtaita. Onpa pirun bioenergiatehokasta.

Pauli mainitsi, että semmoset aineet sisältä hippejä. Ja aineissa on varmaan hipit itsekin. Ja minä haluan olla hippi kuitenkaan näyttämättä tai varsinkaan haisematta siltä. Vaikka fakta on sekin, ettei minusta hippiä saa leipomallakaan.

Niinpä päätin alkaa huonoksi ihmiseksi. Käyn joka päivä Mäkkärissä, poltan tupakkaa niin paljon etten varmasti elä enää 10 vuoden kuluttua, en vahingossakaan osta luomua tai muutenkaan kajoa mihinkään kanienruokaan, hylkään paastosuunnitelmat ja lyöttäydyn yhteen Vaasankadun kuppiloiden hengenheimolaisteni kanssa. Epäeettisyys ja yksityisautoilu kunniaan! Osana tätä projektia aion myös alkaa fundamentalistiseksi perussuomalaiseksi. Luulin, ettei jumalaa ole olemassa, mutta se oli aikaa jolloin en tiennyt Timo Soinista.

Tämä kaikki juurikin siksi, että minun pyykkini haisee nyt pissalle. Olen aivan varma, että KAIKKI ekopesuaineet haisevat tältä. Enkä TODELLAKAAN aio ottaa asiasta selvää. Minun ja ekoelämän suhde on lopullisesti päättynyt. Heitän kihlasormukset Itämereen.

PS. Ehdotuksia tehokkaista nestemäisistä ekopulvereista otetaan vastaan. Ecover oli käyttämäni aineen nimi. Vai käytetäänkö pulveri-sanaa ainoastaan pesujauheesta puhuttaessa?

Älkää hetkeen muistuttako olemassaolostanne, kiitos

Olen opetellut sanomaan kaksi sanaa, joilla aion karkottaa ei-toivotut ihmiset ympäriltäni: painu helevettiin. Sen ei luulisi olevan vaikeaa, eihän. Olen harjoitellut sitä peilin edessä ja uskottavuus on taattu (olisittepa olleet näkemässä). Veä kätteen, muluukku antanee tarpeeksi kuivakan vaikutelman myös. Jos haluaa maustaa sanomansa ripauksella feminismiä, boys are toys-pinssi pitää nämä henkilöt loitolla (nimim. Kokemusta on -89).
Minulle on annettu tasan kaksi vaihtoehtoa: a) ala lesboksi b) ala nunnaksi.

Miehet - minä olen saanut tarpeekseni.

en keksi otsikkoa

Minulla on kummia tarpeita. Koko ajan pitäisi olla menossa, tulossa, lähtemässä, tekemässä jotain hyödyllistä. Potkaisen itseni käyntiin jos huomaan jumittuneeni selailemaan facebookia, lukemaan naistenlehtien hömppäjuoruja tai muuten vain olemasta minään. Edes kotona pelkkä oleminen ei ole suotavaa. Jos luen, tulee sen olla jotain sivistävää. Jos kuuntelen musiikkia, niin syvästi analysoiden. Jos istun paikallani, pitää ajatella jotain kehittävää tai ainakin suunnitella tulevaa tekemistä tai menemistä.

Soitin ystävälle, ja kysyin mitä hän tekee. ”Kuuntelen musiikkia”, hän vastasi. Mietin että niin, mitä muuta? Itselläni oli kahden minuutin puhelun aikanakin sata muuta asiaa työn alla. Hän sanoi viettävänsä vapaa-aikaa. Pysähdyin ja totesin: ”Niin.” Vapaa-aikaa. Jos minulla on vapaa-aikaa, aikataulutan sen pissakäyntejä myöten. Sitten teen sitä, sitten hoidan tuon. Ihan sama, huvittiko eli ei. Asioita pitää saada aikaan, minun täytyy olla jonakin. Koko ajan. Nytkin jumitan päätteen takana ja jaarittelen turhanpäiväisiä. Tunnit valuvat hukkaan, nuori ihminen!

Lukiossa välivuosi rinnastettiin laiskotteluun. Laiskottelu yhdistetään nykyään stressittömyyteen, sitä vastoin stressaava ihminen on tehokas ja aikaansaava, tulevaisuuden tunteeton toivo. EI PIDÄ PAIKKAANSA. Ihminen ei ole robotti (tiedoksi heille jotka eivät sitä tienneet). Tiedän monia, jotka hoitavat hommansa tunnollisesti tekemättä pikkuduuneista päivät pilaavaa päänvaivaa. Minä en valitettavasti kuulu heihin. Minun ”stressaamiseni” on täysin turhanpäiväistä ja kohdistuu asioihin, joiden toteutumiseen/toteutumattomuuteen kukaan ei kuole. Stressi on tavallisten arkiaskareiden suurentelua – puhun nyt siis täysin omista lähtökohdista ja ymmärrän kyllä, että joidenkin elämä on oikeasti oravanpyörää ja PAM! olet masentunut. Sanoisin, että tätä esiintyy eniten miellyttämisenhaluisilla ihmisillä. Ja vieläpä se, että stressistä on tullut oikein muotia – olet so last century jos et ole stressaantunut tai jos kukaan ei soita sinulle joka viides minuutti ja tee sinusta tärkeää. Tajua, hyvä ihminen: sinun tai kenenkään muunkaan elämä ei ole piloilla, jos myyt asiakkaalle perkeleen pahan espresson (tai jos on, olisi syytä priorisoida elämänsä uudelleen) (ja lässytykset ”elämän pienistä iloista” kuten hyvästä espressosta sivuutan tyystin tässä kohtaa). Tosin hän tuskin tulee enää toiste asioimaan kahvilassanne, vaan mitäpä siitä kun Wayne’s Coffee on naapurioven takana.

Kevyt sunnuntaikomedia

Kävin eilen katsomassa Larssonin romaaniin perustuvan Miehet jotka vihaavat naisia. En tiennyt elokuvasta etukäteen mitään, mutten voinut vastustaa provosoivaa nimeä. Ajattelin, että kyseessä on inhorealistidraama joita rakastan, ja inhorealismia tulikin tuutin täydeltä tyylipuhtaan jännityselokuvan siivin. Katsoin puolet elokuvasta sormien välistä ja arvoin ainakin 20 kertaa kahden ja puolen tunnin aikana, olisiko liian tunkeilevaa tarttua vieressä istuneen miehen käsivarteen ihan vain yhdessäkokemisen synnyttämästä tunteesta. Tyydyin silti puristamaan omia jalkateriä rystyset valkoisina.

Aamuyöllä heräsin kahdeksi tunniksi pyörimään ja olin varma, että raiskaajamurhaaja astuu pian ulos komerosta raippoineen. Piti myös käydä tarkistamassa, ettei tätiä ollut raiskattu ja murhattu viereiseen huoneeseen.

Jos joku on suunnitellut menevänsä lähiaikoina elokuviin, suosittelen oitis kyseistä elokuvaa. Juoni piti herkeämättä otteessaan kaikessa monimutkaisuudessaankin mielenkiintoisine henkilöhahmoineen ja epätavallisine, sairaine ihmissuhteineen.

Minä itkin niitä sairaita ihmisiä, sadisistia sairaita ihmisiä, mutta elokuvasta löytyi sijaa myös romantikoiden kyynelille.

En halua kertoa enempää, sillä itse menin tarinan kanssa sokkotreffeille enkä tiedä, olisiko sen vaikutus ollut näin voimakas jos olisin ehtinyt muodostaa siitä jonkun ennakkokäsityksen - jollaista paraikaa lukijalleni luon.

Leffan jälkeen oli turha lohduttautua sillä, että se oli vain elokuvaa. Ei se ollut mitään elokuvaa, vaan täyttä totta. Joidenkin elämä on kidutusta, helvettiä, piinaa, eikä haarniskaa iskuille muodostu ehkä koskaan. Kaikki eivät kykene valitsemaan selviytymistä. Tuskin kykenisin itsekään.

Lohduttauduin sillä, että oli joku jolle soittaa ja kikattaa että voi helvetti, minä luulin menneeni tyydyttämään draamanjanoani (ja sai pläjäyksestä rutkasti sitäkin) ja leffan aikana perseeni hypähti säikähdyksestä ainakin sata kertaa. Se oli myös yritys löytää tie ulos elokuvan raastavasta, pelottomasta maailmasta niin että uskalsi pyöräillä kotiin pimeässä vastatuulen piiskatessa naamaa räntäsateella.

Ps. Pääosanäyttelijä Mikael Nyqvist oli jotenkin hervottoman ihana! Vanha, karvainen, ryytynyt äijä. Se lohdutti myös.

10 astetta ja vesikuuro

miksi en ajoissa
suoristanut selkää
en pysty kulkemaan
suorassa vieläkään

suutele vain
suutele häntä suulle asti
minä katson vierestä ja
tekeydyn näkymättömäksi

pidä niin
vedä lähellesi, pidä hänestä kii
minä otan viimeisen paukun ja
irtisanoudun

Ja nyt loppu rypeminen, saatana. Tapoin paarman patterin väliin. Kävin myös kertomassa yliopistolle Prokofjevistä ja etten osaa laskea nuottien aika-arvoja.

Grönt & Skönt

Minua jotenkin ihmetyttää, miksi Suomessa on jonkinlainen "velvollisuus" vaalisalaisuuden suhteen. Edes vanhempani eivät ole koskaan kertoneet äänestämäänsä puoluetta, vaikka kyllähän se on poliittisen hereilläolemisen myötä alkanut valjeta ilman että sitä on ääneen tarvinnut sanoakaan. Tottakai saa leiman otsaansa julkistettuaan puolueen jonka arvoja kannattaa, mutta mitä sitten? Miksi niitä häpeäisi? Tulevathan asennoituminen ja elämänkatsomus ilmi käyttäytymisestä muutenkin (tosin omat arvioni siitä, mitä puoluetta kukin äänestää ovat hyvin monesti menneet mäkeen, enkä tee sitä enää). En itsekään toitota kantaani kaikille, mutta leimautumista enemmän arveluttaa, että onko siinä sitten oikeasti jotain niin hirveää, jos kaikki tietävät poliittisen suuntautumiseni, kuten lapsesta saakka on kasvatettu ja mitä ei koskaan oikeastaan perusteltu. En kyllä tajunnut kysyäkään. Sitten sokeana, kuurona ja kyseenalaistamatta olen hiljaa.

Toiminnallani on kynnys (pelko), joka estää kertomasta tätä "salaisuutta" esimerkiksi netissä. Blogillani kun on niin huikea tuo lukijamääräkin (nolla)... Eikä mua toki haittaa ja kunnioitan heidän päätöstään, jotka jostain syystä eivät halua kertoa ketä äänestävät. Minusta kommunisti ja kokoomuslainen voivat yhtä lailla olla hyviä tyyppejä ja kumpiakin tarvitaan, mutta joidenkin ihmisten edessä tietää saavansa karvaan mulkaisun nenänvartta pitkin, jos kertoo kantansa. Ehkä sitä pelkää lokeroitumistakin, kun ilmapiiri on se, että jos äänestät kokoomusta, olet henkeen ja vereen riistonhaluinen porvari eikä sinulla ole mitään yhteistä humaanin elämänkatsomuksen kanssa. Pitäisi olla varma kannastaan ja tiedostaa puolueensa asennoituminen asioihin, jotta niiden takana voisi seistä. Minä myönnän, ettei mulla oikeastaan ole tarkkaa hajua mikä on puolueeni kanta esimerkiksi taloushallinnollisiin asioihin, enkä oo niistä perillä muidenkaan puolueitten kohdalla. Veroja siellä ja veroja täällä. Monet eivät ehkä senkään takia uskalla kertoa puoluettaan, kun eivät ihan tiedä, mitä asioita se ajaa, eivätkä ole tarpeeksi kiinnostuneita käyttääkseen aikaansa puolueen nettisivuilla pläräilyyn, joiden kielenkäyttö on poliittisen yläpilven korkeudella. Kaikkihan vaalisloganeissaan torjuvat ilmastonmuutosta ja haluavat panostaa nuorten mielenterveystyöhön. Jotkut eivät koe, että heidän äänensä mitenkään vaikuttaisi mihinkään eivätkä vaivaudu kiinnostumaan edes sen vertaa että äänestäisivät, mikä on musta jotenkin harmi. Miina sanoi kerran, että täytyy on etsiä sellainen puolue, jonka kanssa on asioista vähiten eri mieltä. Vaikkei oma ääneni maailmaa muuta tai sitä pelasta, mulle on kauhean tärkeää tuntea, että edes yritän vaikuttaa ja että saan ilmaista mielipiteeni.

Aamulla vein paketin postiin, missä jonotettiin äänestyskoppeihin ja eräs, joka oli muistanut ottaa aamuaineensa oikein perusteellisesti kysyi, aionko äänestää ja ketä. Pelasin varman päälle, enkä kertonut. Tyyppi ei ollut mitenkään päällekäyvä, mutta hieman arvelutti, että tämä alkaisi toitottaa ehdokastani megafonin kanssa tyylin "AI SÄ OOT JOKU VITU HIPPI VAI?!" Mää vaan pelkäsin. Taas.

Ps. Olen ihan hemmetin vihreä ja ylpeä siitä.

Liian monta yötä mä sinua suutelin

Oli pakko laittaa tuo otsikoksi koska se tuntu niin yltiökornilta ja marttyyrilta, mikä kuvaa minua kovin osuvasti tällä hetkellä. Sille saa siis nauraa.

Täällä on KESÄ! Voi pitää leggingsejä sillai ettei tartte ohuita sukkahousuja alla. Vitsit että Helsinki on mahtava kesäkaupunki, vaikka onhan se viiden kuukauden räntäloskakumpparikausikin aika ihana. Mulla on niin söötti sateenvarjokin.

Viikonloppuna Irma-täti kävi kylässä Roomasta tultuaan, lähti sunnuntaina takas pohjoseen. Luutusin lattiat ja jamitin Pepe Deluxea ja aiheutin seuraavan aamun ihmissuhdekrapulamorganin. Jos joku tietää mistä luonteen lujuutta sais tilattua ihan kotiinkuljetuksena niin kertokaa ihmeessä! Tiitu sanoi että hoppy hollista sais 49,95 e paketti mutta se on aika tyyris niin aattelin vähän kilpailuttaa eri yrityksiä.. Niin ja hei - vittu jos joku sanoo että tunteet tulee siitä mitä ajattelet, ja toiset sanoo ettei tunteitaan voi hallita, eli ajatuksiaan ei voi hallita, niin kuka oikeastaan on vastuussa yhtään mistään? Mistä tietää, että ajatukset olisi oikeita tai vääriä? No siitä, miltä ne tuntuu. Ja jos sanotaan, että rakkaudella ei ole mitään tekemistä järjellisen toiminnan kanssa, mutta jos ne tunteet tulevat ajatuksista, ja ajatukset käsittääkseni ovat aika rationaalinen juttu.. Onko kaikki kiinni siis siitä, mitä ja miten haluaa ajatella? Onko rakkaus tahdon asia? Jos näin olisi, silloin kaikki varmaan olisivat sellaisen kanssa, jonka kanssa olisi järkevintä olla. Onko halu järkeä? Ei kyllä ole, hetken mielihalut ainakaan. Voiko aina luottaa siihen, että kaikki mielihalut, jotka tuntuvat hyviltä, myös olisivat hyviä ja oikeita? No ei. (ehkä hautaan musiikkitieteen pääsykoekirjat ja alan vilkuilla filosofian suuntaan, hoho) Ja voiko ajatuksia edes hallita, pakottaa? Tarvitseeko? Enkä puhu mistään Osama bin Ladenin ajatuksenjuoksusta, kun sen mielestä muiden satuttaminen sekä ajattelun että käytännön tasolla on hyvä idea. Ja minä olen masokisti.

Miksi ihmiset juo viinaa, vaikka siitä tulee krapula? Hetken huuma, ilo, rentoutuminen, karppe diem ja sitä rataa. Nousuhumalahan on kovin hersyvä olotila, estoton. Jännä ajatella ihmisiä alkoholina, paheena. Eikä siitä krapulasta ole syyttäminen ketään muuta kuin itseään. Pitäisikö silti antaa anteeksi hetken mieliteot, niiden toteuttaminen ja niissä eläminen, vaikka aina tiedostaa niiden seuraamukset? Ei ainakaan auta valittaa, eikä varsinkaan syyttää pulloa.

välihuomio: Oon huomannut, että keskustellessa oon ihan kauhea hyppelehtimään aiheesta toiseen yhtäkkisesti ja varoittamatta. Se on sellaista tajunnanvirran vesiputousta. Mutta blogissani saan hyppelehtiä juuri niin kuin haluan ilman "asiasta kymmenenteen" -tyyppisiä välihuomioita.

Itsekritiikki on uusin lempiharrastukseni. Oman napanöyhdän kaivaminen on Se Juttu. Miksei ne hienot lauseet joita kehittelen ja jotka ovat muka niin perkeleen järkeviä, koskaan sisäisty kaaliini niin että soveltaisin niitä myös käytännössä? Ehkä siksi, ettei rakkaudella ole mitään tekemistä järkevien lauseiden kanssa.

Möykkämorgani

Olen oikea öykkäri. Itsekäs oman navan tuijottelija. En arvosta enkä huomaa, että ihmiset oikeasti tahtovat hyvää ja ovat kiinnostuneita minusta. Joskus ajattelen, ettei kuulu muille, mitä mulle kuuluu. Pitäisi tajuta, että minun elämäni koskettaa myös muiden elämää. Miksen voisi olla positiivisempi, ryhdistäytyä? Lopettaa rypeminen ja muhiminen, katsoa silmiin ja sanoa ääneen sen sijaan, että valuisi taas itkeskellen baarista kotiin. Päästää lähemmäs ja lakata pelkäämästä.

Eilen yöbussissa nuokuin pitkin matkaa ja vieruspenkissä istunut kiva tyttö herätteli mut, muuten oisin varmaan nuokkunut kotipysäkin ohi. Että voi olla huomaavaisia ihmisiä. Halaus.

Torstai

Olen havainnut shokkiblondauksen varjopuolen: kaljuuntuminen. Mutta onhan Toni Wirtanenkin tosi seksy. Ainakin Sallan mielestä.

Mun synttärit on lauantaina, ja voi pieru jos Esteri meinaa päästellä silloin vaan vettä perseestään. Niin sanoo ainakin mtv3:n säätiedotukset, mutta paskat minä mittää mainoskanavan rahastusennusteita usko. Bikinit niskaan ja Kaivariin!

Oli ihana käydä Kemissä pitkästä aikaa. Äiti oli niin siivonnut ja siellä tuoksuu aina sellainen puun ja lämmön ja silti jonkun tosi raikkaan - varmaan pesuaineen - sekoitus. Visiitti oli ihan liian lyhyt, yhen yön yli vaan. Mikon kanssa musisoitiin ja sanoin Juhalle, että voi tulla mukaan jos hommaa riisikepit. Meni arviolta 15 minuuttia ja Juha koputti oveen uudet riisikepit käsissään: "Pääseekö nyt bändiin?" Kiersin mummolat ja sain pääsykokeisiinlukemisen hyvälle alulle. Nyt ei enää keksi ainakaan niin paljoa verukkeita, mitä kaikkea voisi tehdä sen sijaan että lukisi (esimerkiksi blogiin kirjoittaminen). Prokofjev oli kyllä yks helvetin sekopää, tai oikeastaan kaikki historialliset pianistit on olleet ihan sekopäitä. Se on se hulluuden ja nerouden häilyvä raja... Töissä sanottiin, että mun on sitten ihan turha yrittää laittaa sekoiluani nerouden piikkiin. Mutta määhän oonki viulisti.

Tuu tänne sanoo, Abdullah al-Maneea!

Oikeastaan musta on aina ollut kivaa viettää vappua joko töissä tai kotona kuumeessa maaten. Olen vetänyt puolikkaan valkosipulin ja haisen kompostille. Mahtava fiilis. Eilen oli pitkästä aikaa sellainen olo, että olisi niin kiva jos joku olisi silittämässä. Aika harvassa vain taitavat olla kompostinsilittäjät.

Eikä todellakaan kiinnosta mennä tarjoamaan ensimmäistäkään espressoa kenellekään tänään klo 17 eteenpäin.

Voitteko kuvitella: Saudi-Arabian viranomaiset ovat sulkemassa maan kaikki naisten kuntosalit, sillä liikunta, etenkin kovaa hyppimistä vaativat kuten jalkapallo ja koripallo, OVAT VAHINGOLLISIA TYTTÖJEN NEITSYYDELLE. (HS 1.5.) Uskonoppineiden korkeimman neuvoston jäsen Abdullah al-Maneea on sitä mieltä, että tällainen hyppiminen voi johtaa neitsyyden menettämiseen. Aivan. Jalkapallossa tapahtuvat fyysiset ruumiintoiminnot ovat melko lailla samanlaisia kuin sukupuoliyhdynnässä. Koripallosta puhumattakaan, jota harrastaessa kohdunkaulan syöpä on taattu. MISTÄ HELVETISTÄ NIITÄ SIITTIÖITÄ TULISI, KUN TYTÖT JA POJAT EIVÄT EDES PELAA SAMASSA JOUKKUEESSA?!?!?!??! Tai käytä samoja kuntosaleja. Vanhoillisen opin mukaan naisten tulee lihoa, koska sen ajatellaan lisäävän hedelmällisyyttä, vaikka vastikään länsimaiset tutkimukset kertoivat, että lihavuus nimenomaan hankaloittaa raskautta ja synnytystä, mikä kuulostaa loogiselta. Liikkumattomuuden haittoja ovat myös diabeteksen ja luuston haurastumisen riskien lisääntyminen. Miehillä sen sijaan ei ole mitään ongelmia valtiolta saadun lisenssin suhteen, joka antaa heille luvan pyörittää kuntosalejaan - lisenssijärjestelmää naisten vastaavalle toiminnalle ei ole edes olemassa. Tästä johtuen naiset pitävät kuntosalejaan studio- tai manikyyri-nimien alla, salassa. Ymmärrän järjestetyt avioliitot, hunnut päässä ja muut sen alueen kulttuuriin ja uskontoon kuuluvat perinteet niin kauan, kun ne eivät riistä ihmisoikeuksia tai muulla tavoin loukkaa yksilön henkilökohtaisia oikeuksia. Jos Jumala on olemassa, kaikkivaltias ja hyvä, sen sietäisi suoda paljon sinnikkyyttä, voimia ja rohkeutta Saudi-Arabiassa tätä asiaa vastaan ajaville naisseuroille.

Tämä vituttaa enemmän kuin Pimiän Vappu.

Jee

Uskomantonta, aina kun pitäisi keskittyä siihen miten kirkko rajoitti musiikkia ja luovuutta keskiajalla Suomessa, musta on tosi paljon tärkeämpää esimerkiksi tiskata, tuijottaa kattoon, jumpata, soittaa, laulaa, seisoa päällään, selailla muiden blogeja... Tai oikeastaan siinä ole yhtään mitään uskomantonta. Mua ei voisi vaan vähempää inspiroida tiedonhaku aiheeseen liittyen. Onneksi Isä Wikipedia auttaa niin ei muuta ko copy-paste copy-paste...

Niin ja vappukin tuli. Mua muuten vituttaa Pimiän Vappu ihan suunnattomasti. Onko mitään mauttomampaa, kuin toitottaa iltiksen kannessa: "Rohkeasti miehet juttelemaan!" NO VOI JUMALAUTA. Toivottavasti kukaan ei mene juttelemaan sille (minähän ole aina ollut hyväntahtoinen ihminen eikö niin). Onneksi me piirretään Mirellan kanssa tänään itsellemme viikset ja aateltiin olla perkeleen kammottavia otuksia, juoda aprikoosiskumppaa ja mennä vetämään kuperkeikkoja Koffiin. Jee.

Huvitutus

Mun pitää kai alkaa nyt enemmän miettimään mitä täällä päästelen suustani tai siis näppäimistöstäni, sillä eräs uusi lukija (moi Juha) alkoi suoraan sanottuna vittuilla päin naamavärkkiäni blogistani. Taidan laittaa vielä roisimpaa settiä kehiin... Aivan kuin tämä nyt kauhean radikaalia olisi ollut tähänkään mennessä.

Oltiin eilen Mimmun kanssa Miss Saana and the Missionariesin levynjulkkareissa Libertessä, joka vietti 3-vuotissynttäreitään ja -hautajaisiaan yhtä aikaa. Jokseenkin surkuhupaisaa. Enemmän surkua kuin hupaisaa kyllä. ILIMASEVVIINAN PILEET oli kuulkaas ja ensimmäistä kertaa vähään aikaan joku erittäin jurrinen ja sitäkin surullisempi nainen tuli avautumaan siitä, kuinka elämän kaita polku on rikkaiden ahneiden paskiaisten keksimä emävalhe ja kuinka I've been through everything. Että minut on jätetty sata kertaa ja petetty vähintään yhtä monesti, mutta uskottelen kuitenkin, että olen vahva ja pystyn vaikka ja mihin ja minuahan eivät muut kosketa millään tavalla. Mitä nyt vähän itkua pukkaa. En oikein tiedä, mitä sellaisesta pitäisi ajatella. Kännissähän se oli ja jos hän muistaa tapahtuneen vielä tänään kenties nolostuu.

Ei mua nyt sittenkään huvita kirjoittaa. Alan lukemaan.

Synttärityttö

Olen nyt 20. Herran jumala, miten mahtavaa. Tarjosin tänään kanta-asiakkaille cappuccinoja ilmaisiksi juhlapäivän kunniaksi! Sitten oli synttärismoothieta, synttäritukku, synttärikakkua ja tietenkin synttäriessoa. Sitten kävin synttärikaupassa, ostin synttärisiideriä, tein synttäriesseitä ja soitin synttäripuheluita. Tiitu tuli synttärivierailulle ja voi herran jumala taas kerran, minä sain KASTANJETIT! Synttärivittulainen sentään, mielettömät fiilarit! Naapurit ovat taatusti innosta soikeina, kun Mozartin aarioiden lisäksi saavat nyt myös kuulla harjoitustuokioitani näiden Espanjan-tuliaisten parissa.

Eilen olin tätien ja kummisedän kanssa synttäripäivällisellä, oli kivaa. Nyt pesen synttärivessan, käyn synttäripesulla ja laitan elämäni ensimmäisille 20-vuotissynttäriunille.

Kotona

Tuntuu, että pitäisi kirjoittaa kaikki heti ylös ettei unohda. Aina pitäisi. Mutta luotan kuitenkin siihen, että verkkokalvo muistaa tärkeimmät, kuvat ja kirjoitukset säestävät.

Bratislava. Kalliota koko paikka puolet vähemmillä juopoilla. Rakennustyömaata, huonoja teitä, amatöörimäisiä graffitteja. Karsean kalseaa asiakaspalvelua, olematonta englanninosaamista. Yrittää eurooppalaistua isoine ostoskeskuksineen, mutta päällimmäisenä jäi mieleen, että kaikki on vielä hyvin kesken. Kommunistiseen tyyliin rakennukset rakennetaan samanlaisiksi ja ne kalustetaan asukkaille valmiiksi. Mutta siellä jossain kaiken rosoisen, katkeran ja välinpitämättömän kuoren alla... Siellä on jotain, josta en saanut kiinni. Turhamaisuudesta paikkaa ei ainakaan voi syyttää. Joka tapauksessa, Alia oli valtavan ihana nähdä. Ilman häntä en totisesti olisi löytänyt paikkoja, jotka vähän raottivat ovea kaupungin inhimilliseen olemukseen: maailman parasta intialaista ravintolaa (okei, olen käynyt tähän mennessä tasan kahdessa intialaisessa, mutta se oli taatusti paras kaikista maailmassa) ja sitä piskuista ja lämminhenkistä kapakkaa keskustan uumenista, missä ammatikseen elämänsä juoneet muusikot näyttivät sen häilyvän rajan, kun taituruus, taju ja hetkeen heittäytyminen kohtaavat. Sen, mistä Musiikissa oikeastaan on kyse.

Zita Swoon oli toinen bändikokemus Bratislavassa, käykää kaikki heti tsekkaamassa Myspacesta! Afrikkalaisvaikutteista pop/rockia jossa ei pelätä hulluimpienkaan ideoiden toteuttamista. Mutta ne hullutkin ideat tarvitsevat toimiakseen aina taidon, mitä muusikoilta ei puuttunut. Jokainen heistä tiesi, miten olla lavalla. Se, että on hyvä live-esiintyjä ei tarkoita, että pitäisi esiintyessään sinkoilla lavan seinältä toiselle. Pohdintani siitä, mitä on lavakarisma, onko se luontaista vai ei jne, on vielä kesken, mutta olen tullut siihen tulokseen, että viestittääkseen sanomaansa yleisölle täytyy uskaltaa. Uskaltaa antaa muiden lukea itseäsi kuin avointa kirjaa, unohtaa se, mitä on lavan ulkopuolella. Näyttää, että nauttii. Heittäytyä jokaiseen sadastsiljoonasosasekuntiin. Ja jokaisella on omat väylänsä sitä varten. Kaksi naislaulajatanssijaa olivat äärimmäisen häkellyttävän viehättävää katsottavaa flirtissään ja saivat anteeksi ihan kaiken omaperäisissä muuveissaan, jopa paikoittaisen alavireisyyden ja teinityttömäisen keskinäisen supattelunsa biisien välissä. Joistain vain näkee, että he todella tietävät, mitä ovat ja tekevät.

Zita Swoonia ennen saimme lämppäribändiltä esimakua siitä, miltä näyttää ja tuntuu, kun hirveästi tykätään siitä mitä tehdään, mutta ei hahmoteta, miten se toteutetaan niin, että muutkin voisivat saada siitä jotain irti. Diegon pläjäytyksen aikana mietin lähinnä koko ajan, missä mättää. 1) Kappaleet sinällään olivat hyviä ja tarttuvia, mutta rumpukompit latistivat tunnelman kuin tunnelman. Rumpalin jäykkä ja jännittynyt olemus esti soiton olemasta tarkkaa, mikä haittasi yhtyeen kokonaistaimia. 2) Viulisti - pisteet siitä, että rock-bändissä ON viulisti - näytti siltä, että hänelle oli ihan vitun sama oliko hän sillä hetkellä lavalla vai vessanpöntöllä lukemassa Aku Ankkaa. Kitaristille samat terveiset. Laulaja-kitaristi puolestaan näytti hyvin innostuneelta, muttei uskaltanut näyttää euforiaansa omiin biiseihinsä ehkä siksi, ettei tuntenut saavansa minkäänlaista vastareaktiota soittokollegoiltaan - tosin basisti oli paitsi söpö ja hyvä stemmoissaan, myös hyvin avoimesti ja tunteella mukana siinä mitä teki. Tämä on ehkä rumasti sanottu, mutta sinä iltana huomasi, missä piilee amatöörin ja ammattilaisen ero...

Ei mun pitänyt ihan näin vuolaaksi heittäytyä, mutta nähtävästi konsertti todella herätti ajatuksia jotka täytyi nyt sitten parin päivän sisälläpidon jälkeen päästää ulos. Nyt menen nukkumaan. Ihana koti, ihana Suomi, ihanaa leijonat, ihanaa.

PS. Voihan helvetti, luin juuri kauhean rasismijutun Imagesta ja heti tuli mieleen, että loppukaneettini ei pidä tarkoittaman mitään rasistista. Tuli vaan se biisi mieleen...

Vad är kevät på svenska?

Jag har noterad att jag kadehdin så mycket människor som är tvåspråkiga. Jag tycker att det är jotenkin exotiskt. Om jag hade virheitä i den här lauseet, jag skulle vara glad om du oikaista ne!

Kyllä pilkunnu**ijoillakin on elämä rankkaa. Kauheaa murehtimista ja ahdistumista kun kaiken ei tarvitse olla millilleen, vaan justiinsa. Taustatyön ja muistiinpanojen tekeminen vie hirveästi aikaa ja kun kaikkea pitäisi keretä. Ja jos jotain tekee, niin tekee sen sitten kunnolla. Mulla on nyt mennyt kuukausi yhden viisisivuisen esseen taustatyöhön, enkä saa varsinaista tekstiä aloitettua... Noh, onhan sitä aina ennenkin viimeisenä iltana kerennyt.

Eilen nauhoitin laulut ennakkotehtäviä varten. Kahdessa kappaleessa meni viisi tuntia, olisin kyllä helposti saanut kulumaan viisi päivääkin. Kun jossain vaiheessa saavuttaa senhetkisen tasonsa ja sen huipun, ja silti luulee pystyvänsä vielä parempaan, niin alkaa tulla ylikunto ja homma liukua uhmakkaasti alaspäin. Vielä kun loppuajasta niin mieli kuin äänikin alkaa olla väsynyt, ei huipputuloksia kannata enää odottaa. Nauhoitettiin ehkä 10 kertaa yhtä biisiä, seitsemäs tai kahdeksas otto oli kai se joka päätyi levylle. En uskalla kuunnella nauhoituksia, haluan niistä vain äkkiä eroon kun ei niitä enää voi kuitenkaan parannella. Tulisi vain paha mieli.

Aurinko paistaa! Mun uskomattoman likaiset ikkunat eivät vain tee oikeutta jokaiselle säteelle, mutta kyllä arska on aina ollu mun bestis. Det är dags för att käydä ostamassa pari pirtsakan väristä tyynyä Tiimarista, pestä ikkunat ja vaihtaa mieli kevääseen.

"Sun pitäis hei nyt oikeesti relaa"

Aargh, olin ehtinyt jo unohtaa stressaavan elämäntyylin, tunteen, kun rästiin jääneet asiat tekevät äkillisen hyökkäyksen niskan päälle, kun pienet jutut suurentaa päässään niin että ne muuttuvat elämääsi johdatteleviksi möröiksi ja painajaisiksi... Oire kantaa nimeä pääsykokeet. Ja minusta tuntuu, etten ole tehnyt mitään niiden eteen ja nyt vain huitaisen jonkun hakemuksen. Yliopiston pääsykoekirjoja en ole avannutkaan. Suomen musiikin historian esseet pitäisi palauttaa ja luentopäiväkirjan edistyä. Ja ensi viikoksi olen lähdössä lomalle (jota en todellakaan tunne ansaitsevani), mikä on pois kehittävästä ja tehokkaasta työajastani. Koko ajan tuntuu, että teen, menen ja ajattelen, eikä se silti näy tai tunnu missään. "Asioiden eteen täytyy tehdä töitä" -ajatus on totta ja kuulostaa yhtäkkiä suurelta ja pelottavalta, aivan kuin työnteko olisi aina kauhean raskasta ja haastavaa.
Ainahan olen ollut toimelias ja reipas ja hoitanut hommat - tosin tarvitsen parin päivän päässä kuumottavan deadlinen ollakseni parhaimmillani, miksi en luota siihen? Tämä tunnetila on hirveä. Miksi en aloittanut lukemaan tammikuussa tai viime syksynä kun siihen oli aikaa? No koska kävin töissä ja soittotunneilla ja nautin elämästä. Kauheaa. Olen yhteiskuntani aivopesemä - aivan kuin elämästä nauttiminen olisi jotenkin synti ja siihen käytetty aika hukkaan heitetty. Ei. Minä kieltäydyn ja teen juuri kuten mieleni ja ruumiini sanelee. Ja aina kun usko horjuu, otan esiin teoriakirjan ja kertaan harmoniaoppia, parasta ystävääni.

Panikoimiseen menevän ajan voisin käyttää myös koulukirjojen lukemiseen ja vaikka tekemisieni arvostamiseen.

Päätä vaivaa kun toisen kanssa enää moikataan. Itsepähän valitsin niin ja kannan siitä vastuuni. Itkuineen päivineen.

Change your view?

On perseestä, kun tarvitsee imaista herne nenäänsä siitä, kun omia tapoja ja kaavoja kyseenalaistetaan. Ajaudun siihen toisinaan itsekin. Eilen töissä sanoin työkaverille, jonka kanssa en kauheasti kahvilahommia ole tehnyt melko sanantarkasti näin: "Hei yks tee-ekspertti sanoi, että teetä laittaessa kannattaa eka laittaa vesi ja sitten vasta teesuodatin, niin siitä ei tule kitkerää." Eikä minulla ole tarvetta selitellä tai pyydellä anteeksi sitä, että esitän parannusehdotuksen jolloin saatan kuulostaa kusipäältä. Noh, se ei ollut vielä paha. Jonkin ajan päästä sanoin, että tiskit kannattaa laittaa koneeseen tiettyyn järjestykseen niin kone pesee paremmin, minkä olin kuullut esimieheltäni. Siitä kollega hermostui todella. Olin saman asian samalla tavalla esittänyt aiemmin toiselle työkaverilleni, joka ei ollut asiasta moksiskaan. Ajattelen, että työelämässä tulee olla nöyrä, mutta pitää kiinni oikeuksistaan joiden tietää itselleen kuuluvan - niitä ei mielestäni ole se, että toimin niinkuin kotonani toimisin. Itsekin olen itsepäinen, eikä minua kiinnosta pätkääkään mitä mieltä muut ovat päätöksistäni, jotka koskevat vain minua. Jos haluan paskoa keskelle oman kämppäni lattiaa, minulle on se ja sama mitä joku siitä ajattelee, koska sellainen teko ei kuulu kenellekään eikä satuttaisi ketään. Oma kämppäni, omat paskani, jotka myös olisin velvollinen siivoamaan viimeistään siinä vaiheessa, kun asunto luovutetaan seuraavalle asukkaalle. En ota töissä tulevia, toimintatapojani koskevia parannusehdotuksia henkilökohtaisesti ja myönnän kyllä, jos oma ehdotukseni on ollut epäkäytännöllinen tai muuten vain hölmö. Töissä ajattelen olevani jonkun alainen ja teen juuri niinkuin sanotaan. Tykkäänkin sellaisesta tyylistä, että joku sanoo miten hommat menee, mitä nykyisessä paikassani ei ole. Itse olen "johtajatyyppinä" sellainen, joka kertoo miten asiat etenee plus että olen hyvin pedantti siitä, että asiat sitten menevät myös niin. Siksi saan toisinaan kuulla olevani turhannipottaja, kontrollifriikki ja diktaattori, eikä minun käy sitä kieltäminen. Ihmiset vain ennemmin kiinnittävät huomionsa siihen, miten sanon asiat, kuin siihen mitä oikeasti tarkoitan. Se on varmaan niitä piirteitäni, joka monia ärsyttää.

Muiden työkavereitten kanssa heitellään toisillemme koko ajan, että hei, tiesitkö että sen voi tehdä näin tai noinkin ja on muuten hyvä tai parempaa kun sen tekee näin - ehkä eri tavalla, miten itse on tottunut tekemään viimeiset kymmenen vuotta. Meitä on moneen lähtöön, mutta esimerkiksi yrityksen menestymiseksi tarvitaan mukautuvaisuutta, eikä kaikilla näin ollen ole vapautta toteuttaa omia mieltymyksiään kirjaimellisesti. Tarvitaan hyviksi havaittuja kaavoja, joita myötäillen kaikki puhaltavat yhteen hiileen. Jos kokee, että niitä on aihetta muuttaa, sitä voi toki ehdottaa ja jos muutokset koetaan aiheellisiksi, sellaiset toteutettaneen. Tai sitten ei. Työpaikkani tapauksessa, joka on siis franchising-yritys, ei yksityinen, minusta asiakkailla on täysi oikeus olettaa, että he saavat samoista aineksista ja samankokoisen tuotteen, jonka he saavat missä tahansa muualla saman nimen alla olevasta kahvilasta. Ja minä vilpittömästi koen asiakseni varmistaa, että asiakas saa mahdollisimman hyvän tuotteen ja tunteen, että voi tulla asioimaan kahvilassamme toistekin. Se vaatii myös sen, että pieniin juttuihin panostetaan. Enkä tarkoita mitään sellaista, että ruoskalla heitetään työntekijöitä perseelle, vaan rennosti hoidetaan yksi asia kerrallaan kenenkään pingottamatta. Jos asiakas ei ole valmis odottamaan paria minuuttia saadakseen juomansa, voi hän siirtyä johonkin muuhun kahvilaan. Mutta asiakaskunnan varmistamiseksi - joka siis on yrityksen kannalta elintärkeää - on hyvä ottaa ne pienetkin asiat huomioon, sillä puskaradiossa huono maku kiirii korvasta toiseen paljon nopeammin kuin hyvä. Valitettavasti.

Huh. Tällainen avautuminen tällä kertaa. Kirjoittaminen kyllä helpottaa ajatuksenmenoa. Tuo asia jäi vaivaamaan, koska erimielisyydestä kehkeytynyt pieni kina jäi vähän nakuttamaan takaraivoon ja henkilö on sellainen josta tykkään kovasti. Mutta ennemmin tai myöhemmin eriävät lähestymistavat asioihin tulevat esille, ja ne täytyy vain käydä läpi. Silti voi pitää kiinni omasta näkemyksestään, hyväksyen muidenkin asennoitumisen. Kyllä minä hyväksyn, mutten ehkä ihan ymmärrä. Ja toivon vain muiden hyväksyvän ja kunnioittavan minun näkökantaani. Ehkä vähän pelottaa se, mihin tyyliin hän nyt puhuu selkkauksestamme muille - hänellä kun on temperamenttisen luonteensa puolesta tapana paisutella ja vaahdota asioista etenkin selän takana. Toisaalta, ne jotka minut tuntevat, tietävät, etten ole idioottikusipää joka kertoo ehdotuksiaan itsetarkoituksenaan vain se, että tehtäisiin niinkuin minä sanon. Sitä puoltani voin toteuttaa sitten jos perustan oman kahvilan. Café Nipó.

kaikki erehtyvät

kaikki erehtyvät
rakentavat virheensä
elävät niiden kautta
ja ajan kanssa oppivat

kuinka kiertää se
että sattuu

miksi sitten
George Bush päästettiin valtaan
kaksi helvetinmoista kertaa
vielä yli 2000 vuotta jälkeen sen
kun aikaa alettiin laskea ääneen
ja kirjoittaa paperille

edit:
kerran kun oppii, miten erehtyä
tietää miten toteuttaa se kaikissa muodoissaan
aina uudelleen

Kahvin porinaa ja kevään surinaa

Maailman musiikkikulttuurien historiaan tuli perehdyttyä, toivottavasti sen verran mitä luennoitsija vaatikin. Nyt on vuorossa Suomen musiikin historia - tai siis Suomen fuusiomusiikin historia, kuten luennoitsija Alfonso Padillo huomautti taannoin, ettei mikään musiikki ole itsestään syntynyt, vaan kaikki on fuusioitunutta, toisistaan vaikutteita ottanutta musiikkia (viisas mies). Luentokirja on sentään oma ja vieläpä suomenkielinen. Akateemisen, musiikkitieteellisen, englanninkielisen kielenkäytön kääntäminen on nimittäin yllättävän aikaavievää. Ja monesti pitää vielä erikseen ottaa selville, mitä suomenkielinen sana tarkoittaa suomeksi. Tätä kutsuttaneen itsensä sivistämiseksi, tiedostuneisuudeksi, jonka kautta oppii tarkastelemaan asioita laajempina kokonaisuuksina ja kyseenalaistamaan totuttuja kaavoja. Ihanaa! Historia on musta aina ollut kiinnostavaa, muttei niinkään sota- tai konfliktivinkkelistä, vaan musiikkivinkkelistä ja siitä, miten ihmisen luovuus on kehittynyt. Miten mikäkin sointu tai sävellaji vaikuttaa mihinkin mielentilaan. Tosin viimeksi lauantaina tuntui, ettei indonesialainen gamelan-musiikki voisi vähempää kiinnostaa. Siihen ei auttanut muu kuin hakea dvd-boksillinen Sinkkuelämää.

Tässä välissä piipahdamme musakorneriin: Kashmir - Zitilites, Jenny Wilsonin uusin levy

Kevät on tullut ihan varmasti! Vielä on aika harmaata, mutta kevään voi haistaa. Varsinkin Meiran tehtaista, jotka sijaitsevat 500 metrin päässä ja pruuttaavat kahvi- ja maustehöyryjä Vaasankadun suuntaan. Ne kyllä tuoksuvat aina, vuodenajasta riippumatta. Ja vielä kuudelta illalla on valoisaa! Uskomatonta. Kevät on tullut myös siksi, että Hertzeenit on Tavastialla en nyt muista mones päivä ja mitä kuuta mutta ostin sinne lipun! Jee. Ja mää soitan huomenna kaverin kandiksivalmistujaisjuhlissa (Anna, onko se yhdyssana?) vähän irkkujuttuja, Bob Dylania ja SMG:n Tahdon uudet silmät. Sen laulan. Kiva huomata, miten oma ääni on alkanut käyttäytyä eri tavalla laulutuntien myötä. Resonointia ja ajoittaista vibratoa kuultavissa! Ja välillä kauheaa nasaaliänkyttämistä ja kurkunkiristystä. En vielä täysin ymmärrä, mitä tekemistä meidän kaikilla pallea- ja muilla vipstaakeleilla on laulun kanssa... Sitten pitää laittaa ekstra-annos tunnetta ja turkinpippuria peliin ja ROCK ON.

Lauantaina lähetään Mirellan ja Kaisan kanssa viinille. Tein juuri manikyyrin ja nyt alan suihkulle, jumpalle ja yöpuulle.

Ajatella

Pitäisi olla nukkumassa, tietenkin. Tai blogin sijaan kirjoittaa esseitä maailmanmusiikkikulttuurien historiasta avoimeen yliopistoon, kyllä kyllä. Mutta heti alkuun yksi hyvin olennainen ilmoitus: olen alkanut tukehtua kaikenlaisiin nesteisiin. Viime kuukausina jotain juotavaa on mennyt henkeeni sellaisella voimalla, että olen ollut varma että tyyperryn siihen paikkaan. Elämä vilahtaa silmissä ja sitä rataa. Tämä ilmoitus tuli mieleen syystä että juuri äsken kävi niin, teetä tällä kertaa. Eihän se vaarallista ole, mutta tästä tulikin eräs hupaisa esimerkki mieleen! Olin pari kuukautta sitten Juhan - kaveri, ei veli - kanssa syömässä, kun satuin hörppäämään vettä väärään rööriin ja voi kaameus sitä yskimisen määrää! Naama punaisena päksytin menemään, taisi olla myös ruokaa suussa yhtä aikaa. Juha lueskeli lehteä toisella puolen pöytää ja nautti ateriaansa kylmänrauhallisesti, hän ei edes vilkaissut minuun päin. Tilanteen rauhoituttua hän kohotti katseensa ja kysyi: "Onks kaikki ihan okei?" Niin, eihän se näin kirjoitettuna ole hauska juttu, eikä ehkä minun kertomana mutta. Silloin nauratti.

Ostin tänään kengät. Ai millaiset? Upeat tietenkin, minusta ainakin. ( http://designcrack.com/v2/wp-content/uploads/2007/08/peu-shoe-by-camper-2.jpg - mun kengät on ripulinruskeat tummanruskeilla nauhoilla). Ai paljonko maksoi? Tosi paljon. Mutta kenkiin pitää panostaa, näin on näppylät. Tädit varoittelevat liikavarpaista ja muista vaivoista joita saa kun köntystelee paskakengillä. Sitä paitsi laatu ja kestävyys vaativat rahaa ja alkanut lama muistuttaa siitä, että asioita pitää vilkaista huomista pidemmällekin. Sen varjolla ostan mieluummin kalliimmalla ja mieluista, kuin halpaa ja kökkelii. TOSIN vaatteista puhuttaessa halvalla voi löytää jos jonkinlaista kivaa ja mieluista ja kestävää. Tai sitten kusetan itseäni yrittäen unohtaa että olen samanlainen ajattelematon kuluttaja jollaisesta lama muistuttaa.

Ja sitten minua mietityttää tämä perhe Mikkosen aiheuttama kohu. Rehellisesti sanottuna olen pelkuri, koska en viitsi katsoa heidän ohjelmaansa sillä tiedän sen aiheuttavan mielessäni sanoinkuvaamatonta kiukkua joka sitten purkautuu vaahtoamisena ja siiderilasien heittelemisenä seinään, mutta olen kyllä lukenut heidän touhuistaan ja ajatuksistaan paljon lehdistä. Minulle on sinällään ihan se ja sama, mitä mieltä Timppa vaimoineen on maailman asioista, mutta se, että jollain on otsaa rakentaa telkkariohjelma mollatakseen muita, todistellakseen mielipiteidensä olevan ehdottoman oikeita asiassa kuin asiassa... Siinä on jotain hyvin ahnetta ja pikkusieluista. Siinä, ettei anneta kenenkään muun sananvapaudelle tilaa, eikä ymmärretä, että asioista voi ajatella toisin ajattelematta silti väärin. Mikkoset vihaavat minunkaltaistani vihreäaatteista feministiä (mainittakoon, että tässä tapauksessa feministi ei tarkoita sukupuolivihaista katkeroitunutta naishenkilöä), mutta luulen, että jos he saisivat tietää mitä mieltä minä olen heidän toiminnastaan, saisin varmasti kunnolla kuonooni. Tarkoitan noin sanallisesti. Tästä elävänä esimerkkinä poliitikko Sari Sarkomaa. Eli heillä on siis täysi oikeus haukkua ja loukata muita ihmisiä julkisesti televisiossa, ja he, jotka eivät yhdy heidän sanomisiinsa, elävät UMPIOSSA. Perkele! Itse emäntä Mikkonen puhui taannoin lastentarhan juontavan juurensa natsi-Saksaan, mutta sanonpa vaan että pikkupikkumaailmassaan Mikkoset harjoittavat omaa pientä natsi-Saksaansa.

Enkä tarkoita, että Mikkoset ovat ainoita joilla on syytä mennä itseensä. Minulla ja muilla on myös. Otin selvää sisaruspari Tukiaisten puuhista ja mitä niistä netissä kirjoitetaan. Siis heiltä on pian tulossa myös nauhoitettua musiikkia muille ostettavaksi. Minusta he eivät ole ollenkaan niin pahoja mitä suomalaiset jaksavat mollata. Johanna Tukiainen kertoi kääntyneensä uskoon jo nuorena ja on kotikaupunkinsa kaduilla yrittänyt käännyttää vastaantulijoitakin, noh, kaikenlainen käännyttäminen on mielestäni perseestä (itse harrastan vain piilomainontaa ja -käännytystä ekologisemman elämäntyylin puolesta). Johanna myös kokee, että Jumala on ollut armollinen heille, jotka ovat elämässään menestyneet (eritoten taloudellisesti) ja näyttävät hyvältä, mikä on mielestäni raakaa ja eriarvoistavaa. Mutta jos Tuksu sisterit haluavat ajatella olevansa etuoikeutettuja ja muita vähän ylempänä, suotakoon se heille. Hatunnoston ansaitsee kuitenkin se, että he ovat täysillä sitä mitä ovat eivätkä häpeile tai pyytele anteeksi sanomisiaan ja tekemisiään (suora lainaus Maria Veitolalta). Suomessa vallitsee hyssyttelyn ja hillitsemisen kulttuuri, jossa ihannoidaan asiallista ja napakkaa, mutta paheksutaan sitä, kun joku tekee itsestään numeron ja ajattelee ansaitsevansa saamansa huomion. Haloo, miksemme ihailisi moista itsevarmuutta! Johanna Tukiainen sanoi viimeisimmässä NYT-liitteessä suomalaisten vain olevan hyvin kateellista kansaa, joka ei osaa tai halua arvostaa muiden menestymistä, mikä pääpiirteissään on totta, tosin en yleistäisi väitettä. Hän myös kertoi haluavansa rikkaan amerikkalaisen miehen ilman sarkasmin häivääkään äänensävyssään. Minä en. Minä haluaisin karvaisen, miehekkään miehen jolla on matala, persoonallinen ääni. Tukiainen tuskin haluaisi sellaista. Suomessa heille on helppo nauraa ja heitä on helppo vihata, koska he ovat niin ääripäästä, he ovat rohkeita ja he uskaltavat. Parempi niinkin, kuin myötäilevä seinäruusu joka ei herätä mitään tunteita. Parempi sanoa kyllä tai ei juun tai jaan sijaan. Toisaalta sama koskee Mikkosiakin.

Sitten pikkuheitto vielä, että nyt alkoivat populaarimusiikin luennot jotka ovat tällä hetkellä parasta mitä tiedän ja luennoitsija hyvin innostava ja aktivoiva, toisin kuin pari edellistä jotka meinasivat mädääntyä pystyyn kesken omien juttujensa!

Hyvää yötä teille. Älkää peljätkö.

ps. Päätin lopettaa pilkunnussimisen ja antaa fontin olla sellainen kuin se nyt suvaitsee olla.

TULIPAHAN VAAN MIELEEN ETTÄ

MUA ÄRSYTTÄÄ SUUNNATTOMASTI ETTEN OLE NIIN PRO NÄISSÄ TIETOKONEASIOISSA ENKÄ ESIMERKIKSI SAA TOTA PERKELEEN FONTTIA JUURI SEN KOKOISEKSI KUIN HALUAISIN JA SENKIN VÄÄNTÄMINEN ON MONEN KIROSANAN JA PÄÄN SEINÄÄN HAKKAAMISEN TAKANA MUTTA SITTEN TULI MIETITTYÄ ETTÄ ehkä elämässä on vähän tärkeämpiäkin juttuja joista vaahdota kuin oman bloginsa fontin koko - täytyy olla. Jos tämä ei nyt ole sitä omaan napaan tuijottelua niin sitten tämä on oman bloginsa fontin koon tuijottamista. Itsekeskeistä yhtä kaikki.

ke 210109

Käytiin katsomassa dokkarielokuvafestareilla Battle of the Somme, mykkäelokuva sodasta – Englanti vastaan Saksa ekassa maailmansodassa 1916 – johon suomalaisen konemusiikin jeesus maailmalle Jori Hulkkonen soitti musiikit livenä, suurimmaksi osaksi improvisoiden. Elokuvateatteri sinällään oli kiva, Biorex nimeltään, mutta mustavalkoista rätinäsotaa puolitoista tuntia futuurinomaisin soundein säestettynä joko kiehtoo tai haukotuttaa. Minuun ja seuralaiseeni iski jälkimmäinen efekti, muttei sentään niin voimakkaasti kuin heihin, jotka mielestäni hyvin epäkohteliaasti poistuivat näytöksestä kesken kaiken. Elokuvan juonta selitettiin tasaisin väliajoin sotasanastoenglannilla jota jaksoi seurata ensimmäiset 10 minuuttia, kun silmät pysyivät vielä auki ja aivot skarppeina. Äänimaailma sinällään oli avaruusmaisuudessaan ja ahdistavuudessaan asiansa ajava, mutta kuva ja ääni eivät kulkeneet käsi kädessä ainakaan takuitta alusta loppuun. Paikoittaisia helmikohtia löytyi, mutta harmillisen vähän. Ei silti auta väheksyä Hulukkosen Jorden vaikutusta suomalaiseen konemusiikkiin ja kansainvälistä arvostusta eikä herran tinkimätöntä tyyli- ja tekniikantajua. Oli äärimmäisen mielenkiintoista seurata ammattilaisen otteita vipstaakeleidensa takana, kun itsellä nousee peukalo keskelle kämmentä siinä vaiheessa kun pitäisi saada virtaa kitaranvahvistimeen.

Eilen töissä kun olimme työkaverin kanssa sulkeneet ovet ja siirtyneet takahuoneeseen tilittämään ja siivoamaan, havahduin luudan varresta, kun yhtäkkiä eräs hyvin hyvin tuohtunut rouva tuli haukkumaan minua päästä varpaisiin. ”Mistä tämä tällainen johtuu, me hotellin asiakkaat odotamme ulkopuolella kun ovi on lukossa, me jouduimme soittamaan kollegoillemme, jotka myös ovat asiakkaitanne, että tulevat avaamaan meille oven!! Katso mikä sää tuolla on, mitä jos ystävämme eivät olisi olleet täällä, mehän olisimme jäätyneet tuonne!!” Mitä siinä auttaa tehdä – punastellen pahoittelin täydestä sydämestäni ja täysin vilpittömästi. Toinen työtoverini, joka oli tulossa hotellin respaan yöksi ja oli odottanut rouvan seurueen kanssa ulkona, tuli heti halaamaan minua ja rauhoittelemaan, etteivät he olleet ehtineet odottaa viittä minuuttia kauempaa, rouva oli hieman ylireagoinut, muttei mielestäni syyttä. Minuun iski kauhea itsepettymys, tietysti. En ollut lainkaan ottanut huomioon sitä seikkaa, että kahvilan yhteydessä olevan hotellin asiakkaiden täytyy päästä huoneisiinsa minä vuorokauden aikaan tahansa, mutten ollut kuullut ovikellon pimputusta takahuoneeseen. Työkaverit sanoivat vain, että sitä sattuu – no niin tekee, mutta seurue oli kaiken lisäksi erään suuren suomalaisfirman asiakkaita, joilla oli monta huonetta ja joille jäi varmasti ripulinmaku suuhun hotellista eivätkä tule enää ikinä takaisin ja minä olen sen maun aiheuttaja. Vituttaa, kun haluaisi tehdä parhaansa ja mokailee täydellisen amatöörin ottein. Omatunto jäi hieman kolkuttamaan ja puntaroin pitäisikö soittaa pomolle ja kertoa tapahtuneesta, vaikka sovittiin työkavereiden kanssa että jääkööt salaisuudeksi. Mutta asia oli täysin minun kontollani ja rehellisyys on aina se joka maan perii, ylpeytensä täytyy pystyä nielemään, myöntämään virheensä ja kantamaan vastuunsa. Tosin pomo jolle siitä olisi pitänyt kertoa, on syntynyt hyvin pitkä kikkeli otsassaan, eikä asiasta tehnyt sittenkään mieli kertoa. Ehkä sitten kun kohdalleni osuu potkut tai palkanalennus voin päätellä, että pomoni on löytänyt tien blogiini, saanut selville tämän kaiken ja päättänyt eliminoida moiset ajattelemattomat horopäät työpaikaltaan. Mutta se tapahtunee vasta sitten kun pahin lama-aika on käynnistynyt ja olen jäänyt ilman opiskelupaikkaa.

Kävellessäni työmatkaa kotiin päin tein kunniaa Karhupuiston liepeillä hennon lumisateen säestäessä kaatumistani rähmälleni, ja ajattelin hihittäen, että ei tämä perkele voi olla niin vakavaa. Elämä meinaan. Luulen, että karma oli pelissä vihaisen rouvan toimesta – sain kompuroida omassa ajattelemattomuudessani. Sukkahousuihin tuli reikä ja polveen pieni verinen naarmu. Kotiin päästyäni poltin tupakan ja tähtisadetikun, sillä tämä ei missään nimessä voi olla niin perkeleen vakavaa. Vaikka rouva olisi odottanut ulkona vielä seuraavatkin viisi minuuttia, hän olisi silti jäänyt eloon. Vielä ei ilmastonmuutos ole nääs mennyt niin pitkälle, että puukkoja sataisi.

Kahvia 050109

Kahvista tulee todella kotoisa, turvallinen olo. Inspiroitunut jo pelkästä tuoksusta, ajatuksesta. Joku oli vain unohtanut ostaa maitoa ja sokerin kanssa siitä tulee niin imelää, että menköön mustana tämän kerran. Mariannekarkkien kera.
Asunnossani on 15 astetta lämmintä, kaapit ja ikkunat vetää. Henki on silti lämmin, vaikka nenä niiskuttaa ja on jäässä. Sydäntä polttelee. Trying my best to love you, laulaa Jenny Lewis ja pimut. Ja minä. Al Di Meola on myös hyvää, mutta meni siitä jotenkin maku kun Mikko sanoi että se on ihan kusipää äijä. Eihän sellainen voi osata tehdä tunteikasta, hienoa musiikkia, joka tekee sitä vain rahan ja oman virtuositeettinsä esittelyn varjolla. Tai ei siitä ainakaan kantsii tykätä. Kikkailua ja kriitikoiden nuoleskelua, yök. Vieläpä tangokingi Piazzollaa coveroiden – häpeä!
Taidan rakastaa draamaa, näin minulle kerrottiin. En ole koskaan ajatellut olevani kauhean dramaattinen tai romanttinen, mutta taidan kyllä olla, omalla tavallani. En jaksa asioiden hehkuttamista ja olen huono innostumaan (ellei ole kyse Hertzeeneistä), mutta viehätyn laatudraamasta – ja etenkin sen luomisesta, sanoi hän. Mutta se on kuulemma ”tavallaan siistiä”. Niin minustakin.
Kallion talvi on hieno. Piukka pakkanen, ei lunta mutta aurinko paistaa. Autojen ikkunat kuurasta valkoisina, ihmisten posket tuulen tuiskeesta punaisia. Hyvin eurooppalaista. ”Ei väli pöytien lie pitkäkään”, juoppolallit hyräilevät suu kohmeisena metroaseman kyljessä vietetyistä öistä.

Jenny Wilson – Love and Youth
PJ Harvey – Stories From the City, Stories From the Sea
Antony and the Johnsons – I’m a Bird Now