230908

miten voisi pysyä järjissään
tämän maailman mukana
kun sen sairaus
on tarttuvaa

syys

antaa sateen kastella
pisaroiden mennä hihansuista
lätäköiden nousta pohkeita pitkin

antaa ropinan repäistä sateenvarjo rikki
vuolaiden kyynelten valua hiusten lomiin
sieltä silmien alle

tuuli ja vimma paiskoo rännit alas
salama halkaisee pihakoivut ja –keinut
minä pienenä tutisen niiden juurella

pisarat hihansuissa,
kyyneleet silmien alla kuuntelen
kun äiti maa-ilma
kertoo tarinaansa

syli
johon jäi kokoiseni painauma
joka pyysi
älä huomenna kaipaa takaisin
äläkä sitä seuraavana

en hakisi kuitenkaan

tiesin sen, ja silti
hapuilen kylkiäsi kiinni omiini
vieläkin

sylisi polte on
rintaani sulattanut reiän

ja ne talot, jotka soljuivat ohitsemme
niiden seiniin on
varjomme tartuttaneet tarinamme

ja ne suudelmat niskassa
ja olalla
iholleni jättäneet
mustelman

kaikki piirteesi

kestäisin kaikki piirteesi
ne epäviehättävimmätkin, sen
että tiedät aina kaikesta kaiken
että sinulla ei ikinä ole tarvetta kainostella
että sinua
on joskus vain mahdoton ymmärtää

kestäisin jokaisen ruhjeen, murtuman
kipsit ja laastarit
jotka kääri joku toinen

suljetuimmat salaisuudet huoneissaan
ja sen,
ettei sinulla niitä ole
sillä kerrot ääneen kaiken
vaikkei kerrottava olisikaan

kunhan kapaloit minut viereesi, kainalosi kupeeseen
lupaan kestää kaiken sen
mitä itsessäni inhoan,
sisimmässäni kavahdan
ja minkä nähdessäni
ylen annan

jos vain sallit
sinussa kaiken sen
hyväksyn

matkalla vaikka on omassa kodissaan

saatan viettää kesän lämpimimpiä päiviä
kaihtimet kiinni silmistä ja ikkunoista
kippurassa tuhisten, unelmoiden
ettei kukaan keksisi herättää

saatan istua kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudesta
enemmänkin
parkettisella lattiallani päkiät reisilläni
järjestellen aarteitani

paljetit
kortit
valokuvat

jokaiselle oma arkkunsa

saatan kutsua vieraan
lattialle kanssani loikoilemaan
aarteitani jakamaan
sulle, mulle, sulle ja

sulle

saatan kutsua
naapureiden italialaista parisuhdekriisiä
rappukäytävän kaikuja
tuhinaani
kuuntelemaan

katutöiden pölyä, unten roskia
näiden päivien tuomia
suolanmakeita noroja poskiltani pois
suutelemaan

Viikonloppu 25

22.6.2008

oli helvetinmoinen virhe
alkaa tehdä itsestään jotain
josta sinä voisit ehkä pitää

oli kauhea erehdys
alkaa muokata mieltään
ruumistaan
olemustaan
sellaiseksi
jonka vierellä sinä voisit kuvitella
nukkuvasi

sinä minut siihen jotenkin yllytit
pätemiselläsi pakotit
niin että
en tuntenut voivani sanoa mitään tarpeeksi
syvällistä tai
kepeää

olin siis hiljaa
tyrmäävien kommenttiesi alla
pienemmuudessani, vähäpätöisyydessäni
niin riittämätön

ajattelit sen olevan jännittämistä
mitä se olikin, pelkäämistä
olla oma itsensä

kun en tuntenut voivani puhua, ajattelin
että ehkä pidät yksinäisestä, eksyneestä
kolhitusta kuoresta jonka alla
kytee tuli

mutta kauheuksista suurin
oli valehdella itselleen
siinä sivussa pienenä pyöreänä
sivuseikkana
valehtelin sinullekin

kyllä minä oikeasti
pidän ihmisistä
todellisuudessa
lähden ulos
ilman että vonkua tarvitsisi
vaikka totta on
että viihdyn yksinkin

pitikin mennä puhumaan
niin paljon
suuria sanoja suuni ohitse
sekä muuta katoavaa
kun samalla sanomatta jätin
jotain mikä minussa on
ja pysyy

surettaa että
pitikin mennä

erehdyksistä irvokkain
oli alkaa tehdä itsestään jotain
jonka vierellä sinä voisit kuvitella
edes käveleväsi

tiedän, että pidät siitä
viehätyt tästä
miltä näytän:
käteni
silmäni
nenäni
vaikka siitä minulla on se hieno sana
kompleksi
niin sinusta
se on tosi hieno

minä punastun ja niin
se on sinusta kaunista
yhtä kaunista ei ole tämä mitä
minä yritän olla

nyt itken itseni
uneen, valveille ja siihen rajamaille
miten kukaan voisi ikinä
ihastua, saati rakastua johonkin
jota ei ole olemassa

Matkalaukkuelämää

17.6.2008

Olen viettänyt matkalaukkuelämää nyt tasan kahden viikon ajan. Siivoan ja järjestän tavarani joka päivä uudelleen, ja päivä toisensa jälkeen ne ovat enemmän sekaisin. Olen viettänyt päiviä pussikaljalla, myöhästynyt kahdesti töistä ja mennyt sinne krapulassa. Olen myynyt mikkovonhertzeenille cappuccinon ja unohtanut antaa karkin siihen mukaan, vaikka kyseinen kahvi vaatii sen. Hävetti ihan pirusti ja hävettää edelleen. Olen pahoitellut käyttäytymistäni. Milloin myöhästelystä, milloin krapulasta.
Olen juonut liikaa kahvia, siideriä ja lonkeroa, polttanut tupakkaa ja paennut Ullan kanssa sadetta Stockmannin pukukoppeihin. Humalassa.
Selaillut läpi yksiöitä, yksinäisempiä toinen toisensa jälkeen. Ilman sitä toista. Tänään menen Emmaan (Espoo Museum of Modern Art) taidenäyttelyn avajaisiin ja katsomaan Sinkkuelämää. Ne tarjoavat varmasti rutkasti enemmän kuin taas yksi katto yhden yksinäisen suojaksi.
En edes halua yksin yksiöön, tahdon Sannin kanssa kolmioon. Mutta Sannia voi odottaa opiskelupaikka Oulussa tai Tampereella eikä Helsingissä. Ystävän tavoin kannustan häntä pääsykokeisiin, mutta salaa mielessäni olen itsekäs paskiainen ja toivon Sannin jäävän tänne kanssani kolmioon.
Olen käynyt keikoilla, nauttinut ihmisistä vilisevien puistojen lennokkaasta tunnelmasta, haaveillut ja koettanut keksiä keinoja haaveiden toteuttamiseksi.
Olen antanut rupuisia rukkasia. ”Onks sul kundikaverii?” joku kaltaiseni onnen ja rakkauden onkija sössötti baaritiskillä puolen tusinan rohkaisukaljan jälkeen. ”On”, vastasin valehdellen. Se aiheutti pienen vihlaisun omatuntoni seinämässä, ihan pienen. ”Muttei se saa tietää.” ”Minulle riittää, että minä tiedän.” Tämän jälkeen kandidaatin silmistä pystyi lukemaan sanat vittu mikä tiukkis. No olisi jättänyt edes ne kaljat väliin.
Olen ihastunut. Lempeään ääneen, sen lämpöiseen sävyyn puhelimen polttaessa korvaani 34 minuutin ja 18 sekunnin ajan. Ei sillä, että minulla olisi aikaa laskea. Olen ihastunut kosketukseen käsivarrellani, hengitykseen olallani. Karheaan poskeen ja kutkuttavaan kuiskailuun.
Olen pyykännyt, silittänyt, tiskannut, ja rakastan sitä kaikkea. Rakastan tätä kaikkea. Kynttilöiden heijastumaa ikkunassa sateista maisemaa vasten.

polje itsesi valmiiksi jotta pudotus ei olisi korkea

tulee mietittyä mielessään aamuna
jona postimies tai -nainen

tuo tiedon onko minusta mihinkään
tulee kuviteltua, näyteltyä, harjoiteltua
reaktioita

että jos minä epäonnistun
kiva kun kävit mutta
valitettavasti tällä kertaa
valintamme ei kohdistunut sinuun
se ei tunnu niin syvällä
kyyneleet eivät polta jälkiä
kun sen on harjoitellut

vaan jos onnistunkin
voi sitä onnen, riemun, ilon määrää
se joka kutittaa vatsaa ja varpaita
se jonka määrä ei vähene
vaikka kuinka treenaisi

mahdollisuuksien kirjossa on nyt kahta väriä
fifty-fifty
tai ehkä fourty-sixty
koska eihän minusta
koskaan mitään kuitenkaan

vaan jos ei ikinä
mene asiat päin persettä
niin ei mikään tunnu enää miltään
kriisejä et voi paeta, et välttää
sanoo Suholan Aino
ja puhuu totta

minä en sitä vielä sisäistä
mutta nyökytän

Mennään itseemme.

Minulle on antanut suurta hämmästyksen ja ajattelemisen aihetta ihmiset, joiden täytyy saada päteä pönkittääkseen omaa egoaan sekä todistaakseen muille, että he todella ovat ammattilaisia alallaan, eikä oikeastaan kukaan, kuka ei ole alaa opiskellut, voi juurikaan tajuta siitä mitään. Kuten musiikista. Tällaiset kuvittelevat, että musiikillinen kvaliteettisi on täysin vajaa, jos kahdella ensimmäisellä kuuntelukerralla et ole täysin yhtä kappaleen kanssa, joka kestää 16 minuuttia, johon on tuupattu satoja raitoja, käytetty kokonaista sinfoniaorkesteria, erikoisia rytmejä, kolmi- ja tasajakoista tahtilajia päällekkäin, kymmeniä stemmoja ja kaikessa komeudessaan teos on samaan aikaan sekä tonaalinen että sävellajiton. Ainekset on heitetty yhteen soppaan juurikaan miettimättä miltä se mahtaa kuulostaa, minkä jälkeen joku musiikin professori on siunannut teoksen korkeakulttuuriseksi taiteeksi. Oletkin oikea likatahra kulttuurimme musiikkikartalla, kun tämä teos kuulostaa mielestäsi mössöltä, johon on heitetty koko jääkaapin sisältö puuroineen velleineen sekaisin ja kuuntelet mieluummin kahden minuutin verran formatisoitua pop-rockia radiosta. Ja vaikkei kyse edes olisi siitä, ettetkö pitäisi musiikista, vaan siitä, että haluat ottaa oman aikasi kuunnellaksesi sitä ja hahmottaaksesi sen täysin päästäksesi siihen pisteeseen, jolloin tunnet olevasi osa harmoniaa. Vaan koska et saa teoksesta kaikkea irti HETI, olet musiikillisesti suorastaan idiootti, jolloin myös luovuutesi on kyseenalaistettavissa. Ei ehkä kannata vaivautua kuuntelemaan ollenkaan, kun et ymmärrä kuitenkaan.

On totta, että on olemassa haastavampaa taidetta ja mielestäni on suotavaa, että säveltäessään ihminen haastaa itsensä ja sitä kautta kenties kuulijansakin pyrkien parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Harvassa ovat ne musiikintekijät, jotka haluavat tehdä paskaa. Mutta musiikkia voi tehdä monesta eri lähtökohdasta: jotkut haluavat herättää tunteita itsessään, kuulijoissaan, puhuttaa, ottaa kantaa ja jotkut tekevät kolmen soinnun biisejä a-mollissa ainoastaan siksi, että se koskettaa heitä enemmän kuin mikään muu. Ehkä jotkut soittavat kitaraa siksi, että se tuntuu hyvältä sormissa. Jonkin soittimen hallitseminen onkin hieno taito ja osoittaa musiikillista lahjakkuutta, mutta kaikilla ei ole aiheeseen sen suurempaa intohimoa mikä ei silti tarkoita, että heidän arvionsa musiikista omien kokemustensa pohjalta olisi vähäpätöisempi kuin jonkun, esimerkiksi minun, joka on vinguttanut viulua koko pienen ikänsä.
Musiikissa on kyse kosketuksesta, tunteista. Itse koen livemusiikin voimakkaimpana taiteen lajina. Keikoilla voi saavuttaa vertaansa vailla olevan yhteenkuuluvuuden tunteen, kun ihmiset ovat samassa tilassa - toiset itkien, toiset nauraen - kokemassa niinkin yksinkertaista asiaa kuin värähtelyä ilmassa. Joku on tuskissaan tai iloissaan kirjoittanut kappaleen, jonka haluaa ja saa jakaa ryhmän kanssa, joka kokee samaistuvansa sävellykseen, ja yhtäkkiä ovat ikään kuin osa teosta. Kirjoitukseni alussa mainitsin ihmisistä, joilla ei riitä kiinnostusta musiikillisen näkökantansa avartamiseen, ja tällaiset myös tyrmäävät sinut täysin, jos kerrot itkeväsi kuullessasi jonkun kappaleen joka yleisesti ajatellaan iloisena. Onko jollain varaa sanoa: "sinä tunnet väärin"?
Onko ylipäätään järkeä keskustella saati väitellä aiheesta, joka perustuu ainoastaan ihmisten omiin tuntemuksiin? On. Paljonkin. Pääsykoekirjoista jotain mieleen jääneenä voin kertoa sen muun muassa siirtävän musiikillista kulttuuriamme sukupolvelta toiselle. Jo pelkästään itsetutkiskelun kannalta voi halutessaan pohtia, miksi jokin tietty asia miellyttää, mutta perusteleminen on hieno taito muutenkin olla olemassa. Sen avulla voi vakuuttaa muut, jotka ovat kanssasi eri mieltä. "Noku emmä tiiä, mä vaan tykkään" -perustelut voivat tuntua hieman laimeilta, kun joku kysyy, miksi kuuntelet niin hirveää sontaa kuin Elvis. Veljeni kanssa olemme monesti kiihkeästi tinganneet aiheesta, kuinka paskaa on hevi ja kuinka hienoa on jazz, ja analysoinnin kautta päässeet lopputulokseen, että musiikkilajeja, kuulijoita, muusikkoja, säveltäjiä tai ketään, kuka ylipäätään kokee musiikin itselleen jollain tapaa tärkeäksi, on turha asettaa hyvä/"olet edistynyt kuulija" - huono/"et vain tajua" -asetelmaan. Olkoon jokaisella vapaus kokea taide tavallaan ja pyrittäköön tasa-arvoon ja avaraan katseeseen niin musiikin kuin ihmistenkin välillä. Aamen.