Change your view?

On perseestä, kun tarvitsee imaista herne nenäänsä siitä, kun omia tapoja ja kaavoja kyseenalaistetaan. Ajaudun siihen toisinaan itsekin. Eilen töissä sanoin työkaverille, jonka kanssa en kauheasti kahvilahommia ole tehnyt melko sanantarkasti näin: "Hei yks tee-ekspertti sanoi, että teetä laittaessa kannattaa eka laittaa vesi ja sitten vasta teesuodatin, niin siitä ei tule kitkerää." Eikä minulla ole tarvetta selitellä tai pyydellä anteeksi sitä, että esitän parannusehdotuksen jolloin saatan kuulostaa kusipäältä. Noh, se ei ollut vielä paha. Jonkin ajan päästä sanoin, että tiskit kannattaa laittaa koneeseen tiettyyn järjestykseen niin kone pesee paremmin, minkä olin kuullut esimieheltäni. Siitä kollega hermostui todella. Olin saman asian samalla tavalla esittänyt aiemmin toiselle työkaverilleni, joka ei ollut asiasta moksiskaan. Ajattelen, että työelämässä tulee olla nöyrä, mutta pitää kiinni oikeuksistaan joiden tietää itselleen kuuluvan - niitä ei mielestäni ole se, että toimin niinkuin kotonani toimisin. Itsekin olen itsepäinen, eikä minua kiinnosta pätkääkään mitä mieltä muut ovat päätöksistäni, jotka koskevat vain minua. Jos haluan paskoa keskelle oman kämppäni lattiaa, minulle on se ja sama mitä joku siitä ajattelee, koska sellainen teko ei kuulu kenellekään eikä satuttaisi ketään. Oma kämppäni, omat paskani, jotka myös olisin velvollinen siivoamaan viimeistään siinä vaiheessa, kun asunto luovutetaan seuraavalle asukkaalle. En ota töissä tulevia, toimintatapojani koskevia parannusehdotuksia henkilökohtaisesti ja myönnän kyllä, jos oma ehdotukseni on ollut epäkäytännöllinen tai muuten vain hölmö. Töissä ajattelen olevani jonkun alainen ja teen juuri niinkuin sanotaan. Tykkäänkin sellaisesta tyylistä, että joku sanoo miten hommat menee, mitä nykyisessä paikassani ei ole. Itse olen "johtajatyyppinä" sellainen, joka kertoo miten asiat etenee plus että olen hyvin pedantti siitä, että asiat sitten menevät myös niin. Siksi saan toisinaan kuulla olevani turhannipottaja, kontrollifriikki ja diktaattori, eikä minun käy sitä kieltäminen. Ihmiset vain ennemmin kiinnittävät huomionsa siihen, miten sanon asiat, kuin siihen mitä oikeasti tarkoitan. Se on varmaan niitä piirteitäni, joka monia ärsyttää.

Muiden työkavereitten kanssa heitellään toisillemme koko ajan, että hei, tiesitkö että sen voi tehdä näin tai noinkin ja on muuten hyvä tai parempaa kun sen tekee näin - ehkä eri tavalla, miten itse on tottunut tekemään viimeiset kymmenen vuotta. Meitä on moneen lähtöön, mutta esimerkiksi yrityksen menestymiseksi tarvitaan mukautuvaisuutta, eikä kaikilla näin ollen ole vapautta toteuttaa omia mieltymyksiään kirjaimellisesti. Tarvitaan hyviksi havaittuja kaavoja, joita myötäillen kaikki puhaltavat yhteen hiileen. Jos kokee, että niitä on aihetta muuttaa, sitä voi toki ehdottaa ja jos muutokset koetaan aiheellisiksi, sellaiset toteutettaneen. Tai sitten ei. Työpaikkani tapauksessa, joka on siis franchising-yritys, ei yksityinen, minusta asiakkailla on täysi oikeus olettaa, että he saavat samoista aineksista ja samankokoisen tuotteen, jonka he saavat missä tahansa muualla saman nimen alla olevasta kahvilasta. Ja minä vilpittömästi koen asiakseni varmistaa, että asiakas saa mahdollisimman hyvän tuotteen ja tunteen, että voi tulla asioimaan kahvilassamme toistekin. Se vaatii myös sen, että pieniin juttuihin panostetaan. Enkä tarkoita mitään sellaista, että ruoskalla heitetään työntekijöitä perseelle, vaan rennosti hoidetaan yksi asia kerrallaan kenenkään pingottamatta. Jos asiakas ei ole valmis odottamaan paria minuuttia saadakseen juomansa, voi hän siirtyä johonkin muuhun kahvilaan. Mutta asiakaskunnan varmistamiseksi - joka siis on yrityksen kannalta elintärkeää - on hyvä ottaa ne pienetkin asiat huomioon, sillä puskaradiossa huono maku kiirii korvasta toiseen paljon nopeammin kuin hyvä. Valitettavasti.

Huh. Tällainen avautuminen tällä kertaa. Kirjoittaminen kyllä helpottaa ajatuksenmenoa. Tuo asia jäi vaivaamaan, koska erimielisyydestä kehkeytynyt pieni kina jäi vähän nakuttamaan takaraivoon ja henkilö on sellainen josta tykkään kovasti. Mutta ennemmin tai myöhemmin eriävät lähestymistavat asioihin tulevat esille, ja ne täytyy vain käydä läpi. Silti voi pitää kiinni omasta näkemyksestään, hyväksyen muidenkin asennoitumisen. Kyllä minä hyväksyn, mutten ehkä ihan ymmärrä. Ja toivon vain muiden hyväksyvän ja kunnioittavan minun näkökantaani. Ehkä vähän pelottaa se, mihin tyyliin hän nyt puhuu selkkauksestamme muille - hänellä kun on temperamenttisen luonteensa puolesta tapana paisutella ja vaahdota asioista etenkin selän takana. Toisaalta, ne jotka minut tuntevat, tietävät, etten ole idioottikusipää joka kertoo ehdotuksiaan itsetarkoituksenaan vain se, että tehtäisiin niinkuin minä sanon. Sitä puoltani voin toteuttaa sitten jos perustan oman kahvilan. Café Nipó.

kaikki erehtyvät

kaikki erehtyvät
rakentavat virheensä
elävät niiden kautta
ja ajan kanssa oppivat

kuinka kiertää se
että sattuu

miksi sitten
George Bush päästettiin valtaan
kaksi helvetinmoista kertaa
vielä yli 2000 vuotta jälkeen sen
kun aikaa alettiin laskea ääneen
ja kirjoittaa paperille

edit:
kerran kun oppii, miten erehtyä
tietää miten toteuttaa se kaikissa muodoissaan
aina uudelleen

Kahvin porinaa ja kevään surinaa

Maailman musiikkikulttuurien historiaan tuli perehdyttyä, toivottavasti sen verran mitä luennoitsija vaatikin. Nyt on vuorossa Suomen musiikin historia - tai siis Suomen fuusiomusiikin historia, kuten luennoitsija Alfonso Padillo huomautti taannoin, ettei mikään musiikki ole itsestään syntynyt, vaan kaikki on fuusioitunutta, toisistaan vaikutteita ottanutta musiikkia (viisas mies). Luentokirja on sentään oma ja vieläpä suomenkielinen. Akateemisen, musiikkitieteellisen, englanninkielisen kielenkäytön kääntäminen on nimittäin yllättävän aikaavievää. Ja monesti pitää vielä erikseen ottaa selville, mitä suomenkielinen sana tarkoittaa suomeksi. Tätä kutsuttaneen itsensä sivistämiseksi, tiedostuneisuudeksi, jonka kautta oppii tarkastelemaan asioita laajempina kokonaisuuksina ja kyseenalaistamaan totuttuja kaavoja. Ihanaa! Historia on musta aina ollut kiinnostavaa, muttei niinkään sota- tai konfliktivinkkelistä, vaan musiikkivinkkelistä ja siitä, miten ihmisen luovuus on kehittynyt. Miten mikäkin sointu tai sävellaji vaikuttaa mihinkin mielentilaan. Tosin viimeksi lauantaina tuntui, ettei indonesialainen gamelan-musiikki voisi vähempää kiinnostaa. Siihen ei auttanut muu kuin hakea dvd-boksillinen Sinkkuelämää.

Tässä välissä piipahdamme musakorneriin: Kashmir - Zitilites, Jenny Wilsonin uusin levy

Kevät on tullut ihan varmasti! Vielä on aika harmaata, mutta kevään voi haistaa. Varsinkin Meiran tehtaista, jotka sijaitsevat 500 metrin päässä ja pruuttaavat kahvi- ja maustehöyryjä Vaasankadun suuntaan. Ne kyllä tuoksuvat aina, vuodenajasta riippumatta. Ja vielä kuudelta illalla on valoisaa! Uskomatonta. Kevät on tullut myös siksi, että Hertzeenit on Tavastialla en nyt muista mones päivä ja mitä kuuta mutta ostin sinne lipun! Jee. Ja mää soitan huomenna kaverin kandiksivalmistujaisjuhlissa (Anna, onko se yhdyssana?) vähän irkkujuttuja, Bob Dylania ja SMG:n Tahdon uudet silmät. Sen laulan. Kiva huomata, miten oma ääni on alkanut käyttäytyä eri tavalla laulutuntien myötä. Resonointia ja ajoittaista vibratoa kuultavissa! Ja välillä kauheaa nasaaliänkyttämistä ja kurkunkiristystä. En vielä täysin ymmärrä, mitä tekemistä meidän kaikilla pallea- ja muilla vipstaakeleilla on laulun kanssa... Sitten pitää laittaa ekstra-annos tunnetta ja turkinpippuria peliin ja ROCK ON.

Lauantaina lähetään Mirellan ja Kaisan kanssa viinille. Tein juuri manikyyrin ja nyt alan suihkulle, jumpalle ja yöpuulle.

Ajatella

Pitäisi olla nukkumassa, tietenkin. Tai blogin sijaan kirjoittaa esseitä maailmanmusiikkikulttuurien historiasta avoimeen yliopistoon, kyllä kyllä. Mutta heti alkuun yksi hyvin olennainen ilmoitus: olen alkanut tukehtua kaikenlaisiin nesteisiin. Viime kuukausina jotain juotavaa on mennyt henkeeni sellaisella voimalla, että olen ollut varma että tyyperryn siihen paikkaan. Elämä vilahtaa silmissä ja sitä rataa. Tämä ilmoitus tuli mieleen syystä että juuri äsken kävi niin, teetä tällä kertaa. Eihän se vaarallista ole, mutta tästä tulikin eräs hupaisa esimerkki mieleen! Olin pari kuukautta sitten Juhan - kaveri, ei veli - kanssa syömässä, kun satuin hörppäämään vettä väärään rööriin ja voi kaameus sitä yskimisen määrää! Naama punaisena päksytin menemään, taisi olla myös ruokaa suussa yhtä aikaa. Juha lueskeli lehteä toisella puolen pöytää ja nautti ateriaansa kylmänrauhallisesti, hän ei edes vilkaissut minuun päin. Tilanteen rauhoituttua hän kohotti katseensa ja kysyi: "Onks kaikki ihan okei?" Niin, eihän se näin kirjoitettuna ole hauska juttu, eikä ehkä minun kertomana mutta. Silloin nauratti.

Ostin tänään kengät. Ai millaiset? Upeat tietenkin, minusta ainakin. ( http://designcrack.com/v2/wp-content/uploads/2007/08/peu-shoe-by-camper-2.jpg - mun kengät on ripulinruskeat tummanruskeilla nauhoilla). Ai paljonko maksoi? Tosi paljon. Mutta kenkiin pitää panostaa, näin on näppylät. Tädit varoittelevat liikavarpaista ja muista vaivoista joita saa kun köntystelee paskakengillä. Sitä paitsi laatu ja kestävyys vaativat rahaa ja alkanut lama muistuttaa siitä, että asioita pitää vilkaista huomista pidemmällekin. Sen varjolla ostan mieluummin kalliimmalla ja mieluista, kuin halpaa ja kökkelii. TOSIN vaatteista puhuttaessa halvalla voi löytää jos jonkinlaista kivaa ja mieluista ja kestävää. Tai sitten kusetan itseäni yrittäen unohtaa että olen samanlainen ajattelematon kuluttaja jollaisesta lama muistuttaa.

Ja sitten minua mietityttää tämä perhe Mikkosen aiheuttama kohu. Rehellisesti sanottuna olen pelkuri, koska en viitsi katsoa heidän ohjelmaansa sillä tiedän sen aiheuttavan mielessäni sanoinkuvaamatonta kiukkua joka sitten purkautuu vaahtoamisena ja siiderilasien heittelemisenä seinään, mutta olen kyllä lukenut heidän touhuistaan ja ajatuksistaan paljon lehdistä. Minulle on sinällään ihan se ja sama, mitä mieltä Timppa vaimoineen on maailman asioista, mutta se, että jollain on otsaa rakentaa telkkariohjelma mollatakseen muita, todistellakseen mielipiteidensä olevan ehdottoman oikeita asiassa kuin asiassa... Siinä on jotain hyvin ahnetta ja pikkusieluista. Siinä, ettei anneta kenenkään muun sananvapaudelle tilaa, eikä ymmärretä, että asioista voi ajatella toisin ajattelematta silti väärin. Mikkoset vihaavat minunkaltaistani vihreäaatteista feministiä (mainittakoon, että tässä tapauksessa feministi ei tarkoita sukupuolivihaista katkeroitunutta naishenkilöä), mutta luulen, että jos he saisivat tietää mitä mieltä minä olen heidän toiminnastaan, saisin varmasti kunnolla kuonooni. Tarkoitan noin sanallisesti. Tästä elävänä esimerkkinä poliitikko Sari Sarkomaa. Eli heillä on siis täysi oikeus haukkua ja loukata muita ihmisiä julkisesti televisiossa, ja he, jotka eivät yhdy heidän sanomisiinsa, elävät UMPIOSSA. Perkele! Itse emäntä Mikkonen puhui taannoin lastentarhan juontavan juurensa natsi-Saksaan, mutta sanonpa vaan että pikkupikkumaailmassaan Mikkoset harjoittavat omaa pientä natsi-Saksaansa.

Enkä tarkoita, että Mikkoset ovat ainoita joilla on syytä mennä itseensä. Minulla ja muilla on myös. Otin selvää sisaruspari Tukiaisten puuhista ja mitä niistä netissä kirjoitetaan. Siis heiltä on pian tulossa myös nauhoitettua musiikkia muille ostettavaksi. Minusta he eivät ole ollenkaan niin pahoja mitä suomalaiset jaksavat mollata. Johanna Tukiainen kertoi kääntyneensä uskoon jo nuorena ja on kotikaupunkinsa kaduilla yrittänyt käännyttää vastaantulijoitakin, noh, kaikenlainen käännyttäminen on mielestäni perseestä (itse harrastan vain piilomainontaa ja -käännytystä ekologisemman elämäntyylin puolesta). Johanna myös kokee, että Jumala on ollut armollinen heille, jotka ovat elämässään menestyneet (eritoten taloudellisesti) ja näyttävät hyvältä, mikä on mielestäni raakaa ja eriarvoistavaa. Mutta jos Tuksu sisterit haluavat ajatella olevansa etuoikeutettuja ja muita vähän ylempänä, suotakoon se heille. Hatunnoston ansaitsee kuitenkin se, että he ovat täysillä sitä mitä ovat eivätkä häpeile tai pyytele anteeksi sanomisiaan ja tekemisiään (suora lainaus Maria Veitolalta). Suomessa vallitsee hyssyttelyn ja hillitsemisen kulttuuri, jossa ihannoidaan asiallista ja napakkaa, mutta paheksutaan sitä, kun joku tekee itsestään numeron ja ajattelee ansaitsevansa saamansa huomion. Haloo, miksemme ihailisi moista itsevarmuutta! Johanna Tukiainen sanoi viimeisimmässä NYT-liitteessä suomalaisten vain olevan hyvin kateellista kansaa, joka ei osaa tai halua arvostaa muiden menestymistä, mikä pääpiirteissään on totta, tosin en yleistäisi väitettä. Hän myös kertoi haluavansa rikkaan amerikkalaisen miehen ilman sarkasmin häivääkään äänensävyssään. Minä en. Minä haluaisin karvaisen, miehekkään miehen jolla on matala, persoonallinen ääni. Tukiainen tuskin haluaisi sellaista. Suomessa heille on helppo nauraa ja heitä on helppo vihata, koska he ovat niin ääripäästä, he ovat rohkeita ja he uskaltavat. Parempi niinkin, kuin myötäilevä seinäruusu joka ei herätä mitään tunteita. Parempi sanoa kyllä tai ei juun tai jaan sijaan. Toisaalta sama koskee Mikkosiakin.

Sitten pikkuheitto vielä, että nyt alkoivat populaarimusiikin luennot jotka ovat tällä hetkellä parasta mitä tiedän ja luennoitsija hyvin innostava ja aktivoiva, toisin kuin pari edellistä jotka meinasivat mädääntyä pystyyn kesken omien juttujensa!

Hyvää yötä teille. Älkää peljätkö.

ps. Päätin lopettaa pilkunnussimisen ja antaa fontin olla sellainen kuin se nyt suvaitsee olla.