"Pessimisti ei pety." Höpön löpön. Pessimistit elävät pettymyksessä ja pissaavat itseään linssiin toteamalla, että ovat realisteja. He kyllä jaksavat toivoa parasta, mutta uskovat silti aina pahimpaan, varautuen ja peläten epäonnistumistaan. Hei vaan teille kaikille sinne neljän seinän sisään, elämänne on varmasti pirun ahdistavaa ja niin kuuluukin olla!
Oon ottanut ison harppauksen kohti tuntematonta ja aloittanut uuden harrastuksen nimeltä itseluottamus. Mulla on ideoita, visiota, joskin naiiveja ja sinisilmäisiä, mutta omiani ja kehityskelpoisia. Avoimuus, idealismi ja intuitio ovat hyvää vauhtia tulossa manauksen ja pelon tilalle. Hakiessani nyt kolmatta kertaa kouluun, ja viimein kouluun, jonne todella HALUAN (huomatkaa, ei konditionaalia haluaisin), nyt pelkän toivomisen sijaan uskon onnistuvani. Heureka-elämykseni perustuu siihen, että jos lähtökohtaisesti uskoo enemmän epäonnistuvansa sen sijaan että uskoisi onnistuvansa, ensiksi mainittu toteutuu takuuvarmasti. Tämä ei silti tarkoita, että pitäisi sataprosenttisen varmana onnistumistaan, vaan sitä, että ottaa pettymyksen vastaan sellaisenaan sitten kun se on ajankohtainen. Juuri nyt se ei ole ajankohtainen. Pessimisteille pettymys on jatkuvasti ajankohtainen, sillä heidän aikansa kuluu vain peläten pettymyksestä koituvaa pudotusta, jonka luulevat olevan pidempi kun on manannut epäonnistumistaan - eli uskonut siihen - puoli vuotta etukäteen. Oikeastaan heidän koko todellisuutensa perustuu tuolle pudotukselle. Itseluottamuksen ansiosta pettymyksiä osaa käsitellä ottamatta niitä liian henkilökohtaisesti ja jatkamalla elämää häpeämättä mokailujaan. Häpeä ja pelko eivät ruoki eivätkä hyödytä ketään. Vähiten sinua ja minua.
Pessimistit kutsuvat optimisteja naiiveiksi hippi-idealisteiksi, mutta kun kysytään, kumpien elämä on kivempaa, jälkimmäisten sakissa nousee varmasti enemmän käsiä. Ainiin, mutta pessimistien mielestä se, että on kivaa, ei ole aitoa, eikä näin ollen tavoiteltavaa. Rypeminen, itseinho ja jatkuva matalapaine - se se vasta onkin elämää!
