Heräsin yhdeksän pintaan ja lähdin metsästämään matkaoppaan vinkkaamaa Le Fumoir -ravintolaa aamiaispaikaksi. Paikka vaikutti olevan bopojen valloittama (bopo = boheemiporvari; matkaopas valaisi tällaisesta. Nyt Aeno pitää alkaa harjannuttamaan silmää näitten bongaamista hipstereiden lisäksi!). Paikka oli tosi siisti ja rento. Ranskalaistumisyritykseni aiheutti tällä kertaa tarjoilijassa aivan konkreettisen naurunpyrähdyksen, kun kysyin vessaa eli "Lö veesee silvuplee?"
Mutta en kyllä keksi täällä yhtään mitään parempaa tekemistä kuin tämän ruokakaupoissa ja -paikoissa notkumisen. Aivan sama jos se Eiffeli jää näkemättä, mulla on macaronet ja kinkut hallussa. Tässä myös vastaus siihen, mistä Pariisi minun mielestäni on tehty.
Le Fumoirissa tilasin aamiaisen ihan ranskaksi ja viesti meni perille! Tuollaiset hetket olisivat aina kolmen eläköön! -huudon arvoisia, mutta jätin tällä(kin) kertaa hihkumatta niitä ääneen. Kahviksi tilasin café glacén, vaikken ollut koskaan semmoisesta kuullutkaan. Osui vain ensimmäisenä ruokalistalta silmään. Kun on antanut toisen ymmärtää, että osaisi vähän kieltä, tämä alkaa tietenkin jutella suvereenisti niin kuin juttelisi muillekin - eli ihan tuhotonta vauhtia - niin sitä menee paniikkin eikä sitten viitsi enää mietiskellä turhia. Tiedoksi nyt kaikille: café glacé on pieni, makea kylmä kahvi tuollaisessa lasissa, kuten kuvassa näkyy:
Sitä paitsi, on aika mukavaa näin kaikkiruokaisena tilata sokkona jotain ja katsoa mitä tuleman pitää. Lueskelin reilun tunnin verran aamiaisen jälkeen kirjaa ja oli seuraavan etapin aika: lounas. Netistä olin bongannut vegaaniravintola Voy Alimenton, joka oli lyhyehkön metroseikkailun päässä. En ole muuten varmaan ikinä nähnyt niin kämäsiä metroasemia kuin täällä. Ei siis sillä että se erityisemmin haittaisi, mutta kun jotenkin oletin, että tämä tällaisena eurooppalaisen estetiikantajun kehtona tavoittelisi silmänruokaa kaikessa mahdollisessa. Tämä seikka ehkä paljasti sen, ettei pariisittarienkaan vaatekaapeissa Vercaset ja Diorit ole välttämättä ojennettuina värijärjestykseen (kuten eräillä... tosin multa puuttuu just noitten suunnittelijoitten luomukset). Tai siis että, moni kakku päältä kaunis.
Noniin, eli Voy Alimento ja huhhuh. Sokkona mentiin taas ja kyllä, olen kaikkiruokainen niin kauan kuin ei ole tarjolla perunamuusia, eikä sitä ollut, mutta ei tässä muuhun pysty kuin että huhhuh. Semmosta hard core-vegaani-settiä oli tarjolla että tämänkin ituhipin makunystyrät olivat yksinä kysymysmerkkeinä. Palvelu oli aivan loistavaa sekä pirtelö ja leipä jota tarjottiin, mutta kuvassa näkyvän päivän annoksen antimista tunnistin ainoastaan vihreän salaatin ja riisin. Mikään ei ollut varsinaisesti pahaa, mutta ehkä omituisinta mitä olen koskaan suuhuni laittanut (paitsi se verimakkara Lissabonissa, voi apua). Vähän kuin söisi jotakin suoraan avaruudesta. Ja kun kysyin, mitä annoksessa oli, en saanut vastauksesta mitään selkoa vaikka tarjoilija puhui täysin moitteettoman englannin.
Mutta luulen, että kun vain totuttelisi syömään tällaista ruokaa, siitä voisi alkaa löytää myös itselle kivoja juttuja. Tosin 20 vuotta perunamuusin kanssa kamppailleena sanoisin, että ei välttämättä. Miljöö kuitenki oli tosi hieno ja sympaattinen, ja tarjoilijat tekivät hommaa täydellä sydämellään. Hc-vegaanit - tänne ja sassiin!
Ja tadaa, on viimeisen aterian aika:
Ihan tavallisessakin lähikaupassa saa vierähtämään monta tovia, kun sataamiljoonaa eri juustoa ja hilloa jää selailemaan. Michelin-tähtien arvonen meininki!
