Jee

Uskomantonta, aina kun pitäisi keskittyä siihen miten kirkko rajoitti musiikkia ja luovuutta keskiajalla Suomessa, musta on tosi paljon tärkeämpää esimerkiksi tiskata, tuijottaa kattoon, jumpata, soittaa, laulaa, seisoa päällään, selailla muiden blogeja... Tai oikeastaan siinä ole yhtään mitään uskomantonta. Mua ei voisi vaan vähempää inspiroida tiedonhaku aiheeseen liittyen. Onneksi Isä Wikipedia auttaa niin ei muuta ko copy-paste copy-paste...

Niin ja vappukin tuli. Mua muuten vituttaa Pimiän Vappu ihan suunnattomasti. Onko mitään mauttomampaa, kuin toitottaa iltiksen kannessa: "Rohkeasti miehet juttelemaan!" NO VOI JUMALAUTA. Toivottavasti kukaan ei mene juttelemaan sille (minähän ole aina ollut hyväntahtoinen ihminen eikö niin). Onneksi me piirretään Mirellan kanssa tänään itsellemme viikset ja aateltiin olla perkeleen kammottavia otuksia, juoda aprikoosiskumppaa ja mennä vetämään kuperkeikkoja Koffiin. Jee.

Huvitutus

Mun pitää kai alkaa nyt enemmän miettimään mitä täällä päästelen suustani tai siis näppäimistöstäni, sillä eräs uusi lukija (moi Juha) alkoi suoraan sanottuna vittuilla päin naamavärkkiäni blogistani. Taidan laittaa vielä roisimpaa settiä kehiin... Aivan kuin tämä nyt kauhean radikaalia olisi ollut tähänkään mennessä.

Oltiin eilen Mimmun kanssa Miss Saana and the Missionariesin levynjulkkareissa Libertessä, joka vietti 3-vuotissynttäreitään ja -hautajaisiaan yhtä aikaa. Jokseenkin surkuhupaisaa. Enemmän surkua kuin hupaisaa kyllä. ILIMASEVVIINAN PILEET oli kuulkaas ja ensimmäistä kertaa vähään aikaan joku erittäin jurrinen ja sitäkin surullisempi nainen tuli avautumaan siitä, kuinka elämän kaita polku on rikkaiden ahneiden paskiaisten keksimä emävalhe ja kuinka I've been through everything. Että minut on jätetty sata kertaa ja petetty vähintään yhtä monesti, mutta uskottelen kuitenkin, että olen vahva ja pystyn vaikka ja mihin ja minuahan eivät muut kosketa millään tavalla. Mitä nyt vähän itkua pukkaa. En oikein tiedä, mitä sellaisesta pitäisi ajatella. Kännissähän se oli ja jos hän muistaa tapahtuneen vielä tänään kenties nolostuu.

Ei mua nyt sittenkään huvita kirjoittaa. Alan lukemaan.

Synttärityttö

Olen nyt 20. Herran jumala, miten mahtavaa. Tarjosin tänään kanta-asiakkaille cappuccinoja ilmaisiksi juhlapäivän kunniaksi! Sitten oli synttärismoothieta, synttäritukku, synttärikakkua ja tietenkin synttäriessoa. Sitten kävin synttärikaupassa, ostin synttärisiideriä, tein synttäriesseitä ja soitin synttäripuheluita. Tiitu tuli synttärivierailulle ja voi herran jumala taas kerran, minä sain KASTANJETIT! Synttärivittulainen sentään, mielettömät fiilarit! Naapurit ovat taatusti innosta soikeina, kun Mozartin aarioiden lisäksi saavat nyt myös kuulla harjoitustuokioitani näiden Espanjan-tuliaisten parissa.

Eilen olin tätien ja kummisedän kanssa synttäripäivällisellä, oli kivaa. Nyt pesen synttärivessan, käyn synttäripesulla ja laitan elämäni ensimmäisille 20-vuotissynttäriunille.

Kotona

Tuntuu, että pitäisi kirjoittaa kaikki heti ylös ettei unohda. Aina pitäisi. Mutta luotan kuitenkin siihen, että verkkokalvo muistaa tärkeimmät, kuvat ja kirjoitukset säestävät.

Bratislava. Kalliota koko paikka puolet vähemmillä juopoilla. Rakennustyömaata, huonoja teitä, amatöörimäisiä graffitteja. Karsean kalseaa asiakaspalvelua, olematonta englanninosaamista. Yrittää eurooppalaistua isoine ostoskeskuksineen, mutta päällimmäisenä jäi mieleen, että kaikki on vielä hyvin kesken. Kommunistiseen tyyliin rakennukset rakennetaan samanlaisiksi ja ne kalustetaan asukkaille valmiiksi. Mutta siellä jossain kaiken rosoisen, katkeran ja välinpitämättömän kuoren alla... Siellä on jotain, josta en saanut kiinni. Turhamaisuudesta paikkaa ei ainakaan voi syyttää. Joka tapauksessa, Alia oli valtavan ihana nähdä. Ilman häntä en totisesti olisi löytänyt paikkoja, jotka vähän raottivat ovea kaupungin inhimilliseen olemukseen: maailman parasta intialaista ravintolaa (okei, olen käynyt tähän mennessä tasan kahdessa intialaisessa, mutta se oli taatusti paras kaikista maailmassa) ja sitä piskuista ja lämminhenkistä kapakkaa keskustan uumenista, missä ammatikseen elämänsä juoneet muusikot näyttivät sen häilyvän rajan, kun taituruus, taju ja hetkeen heittäytyminen kohtaavat. Sen, mistä Musiikissa oikeastaan on kyse.

Zita Swoon oli toinen bändikokemus Bratislavassa, käykää kaikki heti tsekkaamassa Myspacesta! Afrikkalaisvaikutteista pop/rockia jossa ei pelätä hulluimpienkaan ideoiden toteuttamista. Mutta ne hullutkin ideat tarvitsevat toimiakseen aina taidon, mitä muusikoilta ei puuttunut. Jokainen heistä tiesi, miten olla lavalla. Se, että on hyvä live-esiintyjä ei tarkoita, että pitäisi esiintyessään sinkoilla lavan seinältä toiselle. Pohdintani siitä, mitä on lavakarisma, onko se luontaista vai ei jne, on vielä kesken, mutta olen tullut siihen tulokseen, että viestittääkseen sanomaansa yleisölle täytyy uskaltaa. Uskaltaa antaa muiden lukea itseäsi kuin avointa kirjaa, unohtaa se, mitä on lavan ulkopuolella. Näyttää, että nauttii. Heittäytyä jokaiseen sadastsiljoonasosasekuntiin. Ja jokaisella on omat väylänsä sitä varten. Kaksi naislaulajatanssijaa olivat äärimmäisen häkellyttävän viehättävää katsottavaa flirtissään ja saivat anteeksi ihan kaiken omaperäisissä muuveissaan, jopa paikoittaisen alavireisyyden ja teinityttömäisen keskinäisen supattelunsa biisien välissä. Joistain vain näkee, että he todella tietävät, mitä ovat ja tekevät.

Zita Swoonia ennen saimme lämppäribändiltä esimakua siitä, miltä näyttää ja tuntuu, kun hirveästi tykätään siitä mitä tehdään, mutta ei hahmoteta, miten se toteutetaan niin, että muutkin voisivat saada siitä jotain irti. Diegon pläjäytyksen aikana mietin lähinnä koko ajan, missä mättää. 1) Kappaleet sinällään olivat hyviä ja tarttuvia, mutta rumpukompit latistivat tunnelman kuin tunnelman. Rumpalin jäykkä ja jännittynyt olemus esti soiton olemasta tarkkaa, mikä haittasi yhtyeen kokonaistaimia. 2) Viulisti - pisteet siitä, että rock-bändissä ON viulisti - näytti siltä, että hänelle oli ihan vitun sama oliko hän sillä hetkellä lavalla vai vessanpöntöllä lukemassa Aku Ankkaa. Kitaristille samat terveiset. Laulaja-kitaristi puolestaan näytti hyvin innostuneelta, muttei uskaltanut näyttää euforiaansa omiin biiseihinsä ehkä siksi, ettei tuntenut saavansa minkäänlaista vastareaktiota soittokollegoiltaan - tosin basisti oli paitsi söpö ja hyvä stemmoissaan, myös hyvin avoimesti ja tunteella mukana siinä mitä teki. Tämä on ehkä rumasti sanottu, mutta sinä iltana huomasi, missä piilee amatöörin ja ammattilaisen ero...

Ei mun pitänyt ihan näin vuolaaksi heittäytyä, mutta nähtävästi konsertti todella herätti ajatuksia jotka täytyi nyt sitten parin päivän sisälläpidon jälkeen päästää ulos. Nyt menen nukkumaan. Ihana koti, ihana Suomi, ihanaa leijonat, ihanaa.

PS. Voihan helvetti, luin juuri kauhean rasismijutun Imagesta ja heti tuli mieleen, että loppukaneettini ei pidä tarkoittaman mitään rasistista. Tuli vaan se biisi mieleen...

Vad är kevät på svenska?

Jag har noterad att jag kadehdin så mycket människor som är tvåspråkiga. Jag tycker att det är jotenkin exotiskt. Om jag hade virheitä i den här lauseet, jag skulle vara glad om du oikaista ne!

Kyllä pilkunnu**ijoillakin on elämä rankkaa. Kauheaa murehtimista ja ahdistumista kun kaiken ei tarvitse olla millilleen, vaan justiinsa. Taustatyön ja muistiinpanojen tekeminen vie hirveästi aikaa ja kun kaikkea pitäisi keretä. Ja jos jotain tekee, niin tekee sen sitten kunnolla. Mulla on nyt mennyt kuukausi yhden viisisivuisen esseen taustatyöhön, enkä saa varsinaista tekstiä aloitettua... Noh, onhan sitä aina ennenkin viimeisenä iltana kerennyt.

Eilen nauhoitin laulut ennakkotehtäviä varten. Kahdessa kappaleessa meni viisi tuntia, olisin kyllä helposti saanut kulumaan viisi päivääkin. Kun jossain vaiheessa saavuttaa senhetkisen tasonsa ja sen huipun, ja silti luulee pystyvänsä vielä parempaan, niin alkaa tulla ylikunto ja homma liukua uhmakkaasti alaspäin. Vielä kun loppuajasta niin mieli kuin äänikin alkaa olla väsynyt, ei huipputuloksia kannata enää odottaa. Nauhoitettiin ehkä 10 kertaa yhtä biisiä, seitsemäs tai kahdeksas otto oli kai se joka päätyi levylle. En uskalla kuunnella nauhoituksia, haluan niistä vain äkkiä eroon kun ei niitä enää voi kuitenkaan parannella. Tulisi vain paha mieli.

Aurinko paistaa! Mun uskomattoman likaiset ikkunat eivät vain tee oikeutta jokaiselle säteelle, mutta kyllä arska on aina ollu mun bestis. Det är dags för att käydä ostamassa pari pirtsakan väristä tyynyä Tiimarista, pestä ikkunat ja vaihtaa mieli kevääseen.

"Sun pitäis hei nyt oikeesti relaa"

Aargh, olin ehtinyt jo unohtaa stressaavan elämäntyylin, tunteen, kun rästiin jääneet asiat tekevät äkillisen hyökkäyksen niskan päälle, kun pienet jutut suurentaa päässään niin että ne muuttuvat elämääsi johdatteleviksi möröiksi ja painajaisiksi... Oire kantaa nimeä pääsykokeet. Ja minusta tuntuu, etten ole tehnyt mitään niiden eteen ja nyt vain huitaisen jonkun hakemuksen. Yliopiston pääsykoekirjoja en ole avannutkaan. Suomen musiikin historian esseet pitäisi palauttaa ja luentopäiväkirjan edistyä. Ja ensi viikoksi olen lähdössä lomalle (jota en todellakaan tunne ansaitsevani), mikä on pois kehittävästä ja tehokkaasta työajastani. Koko ajan tuntuu, että teen, menen ja ajattelen, eikä se silti näy tai tunnu missään. "Asioiden eteen täytyy tehdä töitä" -ajatus on totta ja kuulostaa yhtäkkiä suurelta ja pelottavalta, aivan kuin työnteko olisi aina kauhean raskasta ja haastavaa.
Ainahan olen ollut toimelias ja reipas ja hoitanut hommat - tosin tarvitsen parin päivän päässä kuumottavan deadlinen ollakseni parhaimmillani, miksi en luota siihen? Tämä tunnetila on hirveä. Miksi en aloittanut lukemaan tammikuussa tai viime syksynä kun siihen oli aikaa? No koska kävin töissä ja soittotunneilla ja nautin elämästä. Kauheaa. Olen yhteiskuntani aivopesemä - aivan kuin elämästä nauttiminen olisi jotenkin synti ja siihen käytetty aika hukkaan heitetty. Ei. Minä kieltäydyn ja teen juuri kuten mieleni ja ruumiini sanelee. Ja aina kun usko horjuu, otan esiin teoriakirjan ja kertaan harmoniaoppia, parasta ystävääni.

Panikoimiseen menevän ajan voisin käyttää myös koulukirjojen lukemiseen ja vaikka tekemisieni arvostamiseen.

Päätä vaivaa kun toisen kanssa enää moikataan. Itsepähän valitsin niin ja kannan siitä vastuuni. Itkuineen päivineen.