TULIPAHAN VAAN MIELEEN ETTÄ

MUA ÄRSYTTÄÄ SUUNNATTOMASTI ETTEN OLE NIIN PRO NÄISSÄ TIETOKONEASIOISSA ENKÄ ESIMERKIKSI SAA TOTA PERKELEEN FONTTIA JUURI SEN KOKOISEKSI KUIN HALUAISIN JA SENKIN VÄÄNTÄMINEN ON MONEN KIROSANAN JA PÄÄN SEINÄÄN HAKKAAMISEN TAKANA MUTTA SITTEN TULI MIETITTYÄ ETTÄ ehkä elämässä on vähän tärkeämpiäkin juttuja joista vaahdota kuin oman bloginsa fontin koko - täytyy olla. Jos tämä ei nyt ole sitä omaan napaan tuijottelua niin sitten tämä on oman bloginsa fontin koon tuijottamista. Itsekeskeistä yhtä kaikki.

ke 210109

Käytiin katsomassa dokkarielokuvafestareilla Battle of the Somme, mykkäelokuva sodasta – Englanti vastaan Saksa ekassa maailmansodassa 1916 – johon suomalaisen konemusiikin jeesus maailmalle Jori Hulkkonen soitti musiikit livenä, suurimmaksi osaksi improvisoiden. Elokuvateatteri sinällään oli kiva, Biorex nimeltään, mutta mustavalkoista rätinäsotaa puolitoista tuntia futuurinomaisin soundein säestettynä joko kiehtoo tai haukotuttaa. Minuun ja seuralaiseeni iski jälkimmäinen efekti, muttei sentään niin voimakkaasti kuin heihin, jotka mielestäni hyvin epäkohteliaasti poistuivat näytöksestä kesken kaiken. Elokuvan juonta selitettiin tasaisin väliajoin sotasanastoenglannilla jota jaksoi seurata ensimmäiset 10 minuuttia, kun silmät pysyivät vielä auki ja aivot skarppeina. Äänimaailma sinällään oli avaruusmaisuudessaan ja ahdistavuudessaan asiansa ajava, mutta kuva ja ääni eivät kulkeneet käsi kädessä ainakaan takuitta alusta loppuun. Paikoittaisia helmikohtia löytyi, mutta harmillisen vähän. Ei silti auta väheksyä Hulukkosen Jorden vaikutusta suomalaiseen konemusiikkiin ja kansainvälistä arvostusta eikä herran tinkimätöntä tyyli- ja tekniikantajua. Oli äärimmäisen mielenkiintoista seurata ammattilaisen otteita vipstaakeleidensa takana, kun itsellä nousee peukalo keskelle kämmentä siinä vaiheessa kun pitäisi saada virtaa kitaranvahvistimeen.

Eilen töissä kun olimme työkaverin kanssa sulkeneet ovet ja siirtyneet takahuoneeseen tilittämään ja siivoamaan, havahduin luudan varresta, kun yhtäkkiä eräs hyvin hyvin tuohtunut rouva tuli haukkumaan minua päästä varpaisiin. ”Mistä tämä tällainen johtuu, me hotellin asiakkaat odotamme ulkopuolella kun ovi on lukossa, me jouduimme soittamaan kollegoillemme, jotka myös ovat asiakkaitanne, että tulevat avaamaan meille oven!! Katso mikä sää tuolla on, mitä jos ystävämme eivät olisi olleet täällä, mehän olisimme jäätyneet tuonne!!” Mitä siinä auttaa tehdä – punastellen pahoittelin täydestä sydämestäni ja täysin vilpittömästi. Toinen työtoverini, joka oli tulossa hotellin respaan yöksi ja oli odottanut rouvan seurueen kanssa ulkona, tuli heti halaamaan minua ja rauhoittelemaan, etteivät he olleet ehtineet odottaa viittä minuuttia kauempaa, rouva oli hieman ylireagoinut, muttei mielestäni syyttä. Minuun iski kauhea itsepettymys, tietysti. En ollut lainkaan ottanut huomioon sitä seikkaa, että kahvilan yhteydessä olevan hotellin asiakkaiden täytyy päästä huoneisiinsa minä vuorokauden aikaan tahansa, mutten ollut kuullut ovikellon pimputusta takahuoneeseen. Työkaverit sanoivat vain, että sitä sattuu – no niin tekee, mutta seurue oli kaiken lisäksi erään suuren suomalaisfirman asiakkaita, joilla oli monta huonetta ja joille jäi varmasti ripulinmaku suuhun hotellista eivätkä tule enää ikinä takaisin ja minä olen sen maun aiheuttaja. Vituttaa, kun haluaisi tehdä parhaansa ja mokailee täydellisen amatöörin ottein. Omatunto jäi hieman kolkuttamaan ja puntaroin pitäisikö soittaa pomolle ja kertoa tapahtuneesta, vaikka sovittiin työkavereiden kanssa että jääkööt salaisuudeksi. Mutta asia oli täysin minun kontollani ja rehellisyys on aina se joka maan perii, ylpeytensä täytyy pystyä nielemään, myöntämään virheensä ja kantamaan vastuunsa. Tosin pomo jolle siitä olisi pitänyt kertoa, on syntynyt hyvin pitkä kikkeli otsassaan, eikä asiasta tehnyt sittenkään mieli kertoa. Ehkä sitten kun kohdalleni osuu potkut tai palkanalennus voin päätellä, että pomoni on löytänyt tien blogiini, saanut selville tämän kaiken ja päättänyt eliminoida moiset ajattelemattomat horopäät työpaikaltaan. Mutta se tapahtunee vasta sitten kun pahin lama-aika on käynnistynyt ja olen jäänyt ilman opiskelupaikkaa.

Kävellessäni työmatkaa kotiin päin tein kunniaa Karhupuiston liepeillä hennon lumisateen säestäessä kaatumistani rähmälleni, ja ajattelin hihittäen, että ei tämä perkele voi olla niin vakavaa. Elämä meinaan. Luulen, että karma oli pelissä vihaisen rouvan toimesta – sain kompuroida omassa ajattelemattomuudessani. Sukkahousuihin tuli reikä ja polveen pieni verinen naarmu. Kotiin päästyäni poltin tupakan ja tähtisadetikun, sillä tämä ei missään nimessä voi olla niin perkeleen vakavaa. Vaikka rouva olisi odottanut ulkona vielä seuraavatkin viisi minuuttia, hän olisi silti jäänyt eloon. Vielä ei ilmastonmuutos ole nääs mennyt niin pitkälle, että puukkoja sataisi.

Kahvia 050109

Kahvista tulee todella kotoisa, turvallinen olo. Inspiroitunut jo pelkästä tuoksusta, ajatuksesta. Joku oli vain unohtanut ostaa maitoa ja sokerin kanssa siitä tulee niin imelää, että menköön mustana tämän kerran. Mariannekarkkien kera.
Asunnossani on 15 astetta lämmintä, kaapit ja ikkunat vetää. Henki on silti lämmin, vaikka nenä niiskuttaa ja on jäässä. Sydäntä polttelee. Trying my best to love you, laulaa Jenny Lewis ja pimut. Ja minä. Al Di Meola on myös hyvää, mutta meni siitä jotenkin maku kun Mikko sanoi että se on ihan kusipää äijä. Eihän sellainen voi osata tehdä tunteikasta, hienoa musiikkia, joka tekee sitä vain rahan ja oman virtuositeettinsä esittelyn varjolla. Tai ei siitä ainakaan kantsii tykätä. Kikkailua ja kriitikoiden nuoleskelua, yök. Vieläpä tangokingi Piazzollaa coveroiden – häpeä!
Taidan rakastaa draamaa, näin minulle kerrottiin. En ole koskaan ajatellut olevani kauhean dramaattinen tai romanttinen, mutta taidan kyllä olla, omalla tavallani. En jaksa asioiden hehkuttamista ja olen huono innostumaan (ellei ole kyse Hertzeeneistä), mutta viehätyn laatudraamasta – ja etenkin sen luomisesta, sanoi hän. Mutta se on kuulemma ”tavallaan siistiä”. Niin minustakin.
Kallion talvi on hieno. Piukka pakkanen, ei lunta mutta aurinko paistaa. Autojen ikkunat kuurasta valkoisina, ihmisten posket tuulen tuiskeesta punaisia. Hyvin eurooppalaista. ”Ei väli pöytien lie pitkäkään”, juoppolallit hyräilevät suu kohmeisena metroaseman kyljessä vietetyistä öistä.

Jenny Wilson – Love and Youth
PJ Harvey – Stories From the City, Stories From the Sea
Antony and the Johnsons – I’m a Bird Now