"Rakas gradupäiväkirja" ja muuta sellaista

 Istahdettiin eilen gradumimmien Marjukan, Annan ja Anninan kanssa Telsulla yhden viinin verran. Puhuttiin vähän gradusta, mutta vain aloitukseksi, ja pääasiassa miehistä, suhteista ja facebookista.

Vielä viime tiistaihin asti olin sitä mieltä, että gradusta tulee aivan hyvä. Että mukavaa uppoutua siihen prosessiin, mielenkiintoisia asioita. Tiistain graduseminaarin jälkeen olen ollut sitä mieltä, että siitä minun gradusta ei tule hevon helvettiäkään. ”Mitä jos tarkastelisit kulttuuripalvelua historiallisesta näkökulmasta, miten se tulee esille haastatteluissa, että tuleeko niissä ilmi se palveluajattelu, että miten uusi ilmiö se on?” Joo. HÄ?

Kai se on osa tätä hommaa, että kun joku heittää tuollaisen pirullisen relevantin mutta minulle aiemmin täysin tuntemattoman ajatuksen, koko pakka hetkeksi (toivottavasti tämä kestää vain hetken) leviää. Pitäisi nyt istua persiilleen kuuntelemaan niitä haastatteluita.

Tekisi mieli lasi viiniä, mutta ei ollut rahaa siihen, tai ehkä pienen pullon olisin saanut, mutten jaksanut hakea sitä. Kun ei ole muitakaan huumausaineita ulottuvilla, mutta tekee mieli nyt olla vähän paheellinen, ajattelin juoda viisi kuppia kahvia enkä nuku ollenkaan. Tiedän, ettei edes se tule onnistumaan, koska ei minusta ole boheemiksi. Ehkä huomenna bändin jätkät johdattavat mieron tielle äänitysten jälkeen, koska sentään ystäväni ovat boheemeja ja siitä olen ollut aina kauhean ylpeä. 

Päiväunilla muistan kysyneeni joltain, että miten on mahdollista, että jotkut ihmiset pystyvät ryyppäämään putkeen monta päivää; siis miten sellaisen tukevan, ensimmäisen baari-illan jälkeisen lamaannuttavan krapulan kykenee selättämään, miten siitä morkkiksesta selviää, ja miten ihmeessä pystyy asennoitumaan niin nopeasti seuraavaan olueen hyväksyvästi? En muista mitä keskustelukumppanini vastasi, mutta hän taisi olla Pihla Viitala.  

PS. Syy siihen, miksi poistin muutaman lähimenneisyydessä postanneeni bloggauksen, on se, etten ole niin sinut lähimenneisyyteni kanssa, että pystyisin sietämään moisia aivopieruja blogissani, vielä etusivulla herranen aika vaikkei tätä kukaan edes lue paitsi äiti ja ehkä Tiitu. En siis ole sinut aivopierujeni kanssa. Haisevat niin pahalle.

Nyt ei kemiläinenkään tajua

...että ensi maanantaina tähän aikaan hän istuu Lissabonissa oopperakatsomossa. Lissabonissa. Lissabonissa. Kuohuvaa voi kulua 1-2-3-4 lasillista. Jossain kohtaa ei enää lasketa. 

Ei saakeli.

Alku

Avasin juuri tiedoston, joka kantaa otsikkoa "Rakas gradupäiväkirja". Käsinkirjoitettavan vastaavan päiväkirjan kannessa lukee "I don't quite get it – En ihan ymmärrä".

Loppukesän kattoon syljeskelyn jälkeen arki opiskellessa tuntuu harvinaiselta ja harvinaisen mukavalta. Näköjään sitä tarvitsee ylhäältä sanellun agendan, jonka narussa pässinä kulkea; eihän niistä "itsenäisistä kesäopinnoista" tullut juuri mitään paitsi nyt, kun deadline umpeutui viime viikonloppuna.

Juhlabileet häämöttävät parin viikon päässä! Ainon ja Ellan kanssa pidettiin oikea suunnittelupalaveri, oikein kahvilassa, vaikkei itse palaveria etukäteen suunniteltukaan (things just happen to happen). Tarjolla tulee olemaan ainakin Una Rulla de Muna de Mexíco! Ja judarii. Tervetuloa.

Ajjai tätä alkusyksyä! Että mikä on lempivuodenaikani, se on alkusyksy. Alkukesä, alkukevät, alkusyksy. Ja mitä en ikinä ajatellut odottavani: ensilumea.

Jooga pelastaa

Nyt on hehkutuksen aika: eka päivä Petri Räisäsen joogakurssia takana. Pian on puoli vuotta täynnä astangajoogaa. Tämä on ensimmäinen ja ainoa urheilulaji jossa oon ikinä ollut ees vähän hyvä, tai josta oon ollut ylipäätään kiinnostunut! En osannut kuvitella, että voisin kokea jonkin lajin näin omakseni. Tai että ihminen voisi hikoilla näin valtoimenaan. 

Olen aina julistanut olevani se ihminen, joka ei viihdy hikirääkissä. KYLLÄ VIIHTYY. Jooginin elämä alkoi nyt, vaikka nakit pysyvätkin ruokavaliossa.

Working on it: another fine mess

Mulla on varmaan joku blogiripuli, kun  oon taas lörpöttelemässä, ja nyt on muuten luvassa sekavaa meininkiä. Ajattelin katsoa areenasta dokumentin Wagnerin oopperasta, niin voi päteä sitten tiistain pääsykokeissa edes jollain. Jos kysytään, kuka on lempisäveltäjäni ja miksi, voin sanoa, että joo katoin just yhen dokumentin Wagnerista, oli tosi hyvä.

Olen kuluneen kuukauden aikana kysynyt itseltäni, miksi olen taas hakemassa kouluun. Edellisistä pääsykokeista on toki kolme vuotta aikaa. Ehkä haluan nähdä, onko näillä säveltäjän avuilla asiaa mihinkään kouluun. Ei se haittaa vaikkei olisikaan, koska sävellän kuitenkin. Kai sitä on tarve haastaa itsensä. Levottomuuttakin ehkä. 

Koulukaveri ihmetteli vastikään, että miten mulla on aikaa katsoa Viidakon tähtösiä. Olisin halunnut jutella pitkän kulttuurianalyyttisen keskustelun jälkeen ko. ohjelmasta, mutta kukkaan muu mun humanistikavereista ei kato sitä. Vastasin, että priorisointikysymys. Koulukaveri mietti sitten, että miten ehin olla niin monessa mukana ja vielä katsoa Viidakon tähtösiä. Edelleen: priorisointikysymys, mutta mulla on itse asiassa aika harvoin kiire. Enkä edes ole kovin monessa mukana. Vapaa-aikana puuhastelen kaikkea jonninjoutavaa, askartelen ja järjestän vaatekaappia. Ahmin Hesarin nettikolumneja ja katson Viidakon tähtösiä, nyt kun O.C:n täydelliset naiset loppu. Mutta harvoin on kiire, paitsi jos seuraavana päivänä on deadline.

Niin dorkaa ja idioottimaista ajanhukkaa kuin onkin, ajoittain heikkoina hetkinä tulee verranneeksi itseään muihin. Että miten tolla on aikaa tehä kaikkea ja se on kaikessa niin hyvä ja mää järjestän vaatekaappia. Valitettavasti sellaisia hetkiä on toisinaan tiuhaan. Se on aivan perseestä, koska mulla on mun jutut ja muilla niitten omat jutut, eikä ne kuulu mulle miksikään, eikä mun jutut kuulu niille. Siksi olen ollut pääasiassa vaitonainen tulevista pääsykokeistakin. Olen huono käsittelemään ajatusta, että muut ihmiset odottavat multa jotakin; pääsitkö kouluun vai et. Eikä ne oikeasti odota mitään, koska ne miettii omia juttujaan. Eihän munkaan ajatus ihmisistä muutu sen mukaan, mitä ne elämässään tekee. Miten urposti sanottu - TOTTAKAI muuttuu! Jos joku tekee asioita jotka on ominaisia kauhealle kusipäälle, ajattelen, että onpa kauhea kusipää. Mutta koulutuksella ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Itsekin on toisinaan kauhea kusipää, ah ihmisyys. Sitä paitsi, en tiedä mitään niin raivostuttavaa kuin se, että jotain rikkeen tehnyttä ihmistä paapotaan sen vuoksi, että "sehän on niin korkeasti koulutettukin". Se kertoo vain CV:stä, ei sivistyksestä.

Koska tärkeintä on löytää syyllinen, sellaiseksi soveltuu tilanteessa kuin tilanteessa: KONEISTO! YHTEISKUNTA! Meidän halutaan vertaavan itteämme johonkin ideaaliin ja pyrkivän siihen. Tosin nyt tyypit on tajunneet, että sitä rataa jäädään eläkkeelle alle 30-vuotiaina. Opitusta tulee toinen luonto ja siinäpä rimpuilet sitten. Tai tässäpä näin.

Välillä ajattelen, että koneiston ansiosta olen aiempaa lyhytjänteisempi. Ennemmin kolumneja kuin paksuja romaaneja. (Tosin oon aina tykännyt ajatuksesta, että mahdollisimman pieneen pakettiin saadaan paketoitua jotain suurta.) Lyhytjänteinen, kun joogatessa miettii, milloin pääsee feisbuukkiin. KONEISTO! Ei hitto mitä ripulia nämä ajatukset, sillä:

itepähän oon itteni tähän ajanut.

Edit: tosin mua ärsyttää se(kin), jos ongelmat laitetaan yksin yksilön vastuulle: että jokainen väkivaltatapaus on yksittäistapaus; joka nousee tavaratalon katolle ammuskelemaan huvin ja urheilun vuoksi, on yksittäistapaus; jokainen opiskelija, joka jää sairaslomalle masennuksen takia, on yksittäistapaus. Selvennys: En ole väkivaltainen, en sairaslomalla, enkä aio nousta tavaratalon katolle paitsi ehkä bailaamaan.

Tiedättekö sen kierteen, kun ensin alkaa stressaamaan jostakin, sitten alkaa moittia itseään siitä, että stressaa, sitten alkaa stressaamaan siitä, että moittii itseään, sitten moittimaan siitä, että stressaa, että moittii? Onko vain hyväksyttävä se, että olen se tyyppi, joka puhuu paljon, miettii paljon ja aloittaa toiminnan kun paskat on jo housussa? (Talking about siitä, joka jättää asiat aina viimeiseen puoleen tuntiin. Aina.) Tai siis, olen se tyyppi ainakin nyt. Pää vain juuri ja juuri pinnan yläpuolella, paitsi järjestellessä vaatekaappia, silloin jalat tukevasti maassa ja pää sillä tavoin, että voi helposti hengittää. Kyllä vaatekaapinkin järjestely on tärkeää. Ja tarpeen. Mutta eihän koneisto sitä nää. Saatana.

Lähteet: 

http://lottaagaton.blogspot.fi/2013/05/working-process.html

Kevät, kesä ja minä niiden välissä

Tervetuloa, kesä! Ja kevät!

Kandi tehty ja paketissa. Huoh. Kesällä en tee muuta kuin syön jäätelöä, joogaan ja käyn Klubilla joraamassa. Ja pyöräilen uusi kypärä päässä. Järjestän juhlabileet vol. 3, jotka keväältä peruuntuivat opiskeluiden tieltä. Leivon juustokakun ja kokeilen ehkä tehdä falafeleja. Opiskelen ja käyn töissä, siinä ohessa. Pääasiassa jotain muuta.

En kai ole oikein koskaan ollut varsinaisesti kesäihminen. Parasta on tämä kuukausi tai kaksi ennen kesää, kun vihreys ja vehreys ovat vielä alkutekijöissään. Neljä vuodenaikaa jaksaa kyllä aina hämmentää. Vasta tuntui, että pakkanen irrottaa nenän päästä.

Tai ehkä se, etten ole tunnustautunut varsinaiseksi kesäihmiseksi, niinkuin en jouluihmiseksikään, johtuu vain siitä hypetyksestä ja hehkutuksesta niitten molempien ympärillä. Sellainen on aina jotenkin luotaan työntävää, en tiedä miksi. Tai tiedänpäs: minä haluan luoda oman jouluni ja oman kesän! Erikoisuudentavoittelija, tuhahtaa joku (tai siis minä). Ehkä olenkin, mutta eikö se ole nuoren ja uhmakkaan tavaramerkki? Että täytyy löytää maailma itse? Paljon kuluu siis aikaa kantapään kiertämiseen. Ja lopulta kuitenkin huomaa, että saatana, kaikki muut on olleet oikeassa koko ajan! Onhan se mukavaa, kun ei tarvitse pukea toppatakkia ympärivuotisesti. Ja että joulun aikaan punaiset verhot ja joku tonttu sinne tai tänne on... - meinasi lähteä käyntiin saarna joulun asemasta pysyvyyden ja turvallisuuden konventioiden maalitauluna ja miksi sitä ylläpidetään; mutta ai niin, opiskelen seuraavan kerran vasta heinäkuussa - 

niin että ne tontut voi olla ihan söpöjä. Ne luo joulun tunnelmaa, se siitä.

Kuukauden päästä ollaan Barcelonassa ja käydään Ranskan puolella ja vaikka äiti kielsi ottamasta "mittää ranskan kursseja sitte", niin lainasin kirjastosta espanjan ja ranskan matkasanakirjat. Matkakumppanini ei ymmärrä ollenkaan, miksi opetella paikallista kieltä, kun siellä osataan englantia. Mutta kun minun täytyy opetella se kieli itse, jotta voisin taas ymmärtää, että englannin puhuminen on turistille ihan okei. Toisaalta, minusta se on vierailemansa kulttuurin kunnioittamista, että opettelee sanomaan edes kiitos ja päivää paikallisella kielellä. Että terve, me tultiin tänne tutustumaan teidän meininkiin, merci beacoup. Matkakumppani meinaa, että ajattelen aivan liikaa.

Välillä sama tyyppi kysyy myös, että miksei mulla voi olla semmonen normaali tyttökaveri, joka käyttää mikroa. Niin no, omat valinnat.

Ps. Pakko vielä mainita, että on AIVAN TÖRKEÄ ikävä Lissaboniin! Kyynel silmässä selailen valokuvia ja lueskelen blogikirjoituksia sieltä. Elokuussa takaisin...