Tiedän monta ihmistä, joilla on fiksaatio Pariisiin. Missä he sitten elävätkin, jos ei Pariisissa, niin he käyttävät liki kaiken aikansa haaveisiin asumisesta siellä. Luukuttavat täysillä Yann Tierseniä, pukeutuvat pitsiin ja hyppelehtivät romanttisesti kaduilla kuvitellen Eiffel-tornin pian nousevan eteensä. Eikä ajatuksella leikittely ole pelkästään pilvilinnojen rakentelua, vaan se on jokin maaginen yhteys, ääh, energia, en tiedä. Kyynikot tuppaavat tässä kohtaa muistuttamaan, että yhtä lailla risukasaa saa niskaansa Pariisissa ja Pihtiputaalla. Kyllä, pitää paikkansa. Tätä onkin hankala selittää sellaiselle, jolla ei ole fiksaatiota mihinkään maantieteelliseen alueeseen. "Ethän sä oo edes syntyny siellä." Ehkä en, paitsiedellisessä elämässä.
Minun fiksaationi ei ole Pariisi, vaikkakin tällä hetkellä Yann Tiersen soikin aika lujaa. Helsinki on aina ollut minulle mahdollisuuksien maailma, vielä senkin jälkeen, kun siellä asuttuani risukasaa ja paljon muutakin tuli niskaan ja urakalla. Silti se on paikka josta poispäin kaikki kylät ja kaupungit ovat minulle vain välietappeja. Tuntuu murskaavalta ajatella, ettei niin olisi. Ja hei vaan teille urputtajille taas, jotka tässä kohtaa tuumaatte minun olevan tyytymätön, kiittämätön ja sopeutumaton kaupunkilaispullamössykkä, jolle ei kelpaa mikään. Älkööt kukaan luulko, ettenkö viihtyisi myös Tampereella, täällä on koulu joka on meikäläiselle kustomoitu, muutenkin mukavaa, rentoa ja sievää ja plaaplaaplaa. En edes tiedä, minkä koen Helsingissä niin ihmeellisenä. Jo yläasteella kesälomareissuilla ajattelin aina junassa, että joskus kun palaan tänne, voin ajatella tulevani oikeasti kotiin. Näin tulee tapahtumaan taas vajaan viikon kuluttua, kun VR-täti kuuluttaa: "Hyvät matkustajat, saavumme Helsinkiin."
