SEMANA 3: Vida em Portugal

Kolmas viikko, eikä ensimmäistäkään tuulipukua ole kävellyt vastaan. Yhdet lenkkarit näin, lenkkeilijällä. Pääsääntöisesti ihmiset pukeutuvat tyylikkäästi ja siististi, mutta pukeutuminen on myös aika samanlaista kaikilla (lue: allekirjoittaneen pinkki-keltaruudullinen takki erottuu vahvasti). Suomessa asioita ajatellaan tässäkin kohtaa käytännöllisesti: jos tuulee, laitetaan tuulipuku. Jos sataa vettä, kumpparit jalkaan. Kun halutaan ottaa rennosti, verkkarit. Kolmen viikon tutustumisjakson perusteella väitän, että täällä tyylikkyys tulee usein ennen käytäntöä. Me pohjoismaalaiset, ja tietenkin saksalaiset, aiheutamme paikallisissa hilpeyttä järkeilyinemme.

Periportugalilaista on mielestäni myös se, kun saksalainen kämppikseni Kristian kertoi, että on vain hyväksyttävä se tosiasia, että olemme joka kuukausi pari päivää ilman sähköä, sillä Fernando ei koskaan muista maksaa laskua ajoissa. Ja kas, kukaan ei ole vieläkään kuollut.

Vanhuksilla on täällä olemuksessaan aivan erityinen karisma ja arvokkuus, joka ikisellä. Vaikkeivät hartiat enää kannattele fyysistä ryhtiä, henkinen ryhti on sitäkin jämäkämpi. Papat ilmeet peruslukemilla keskellä kirkasta päivää kuseksivat puistoissa puiden juurelle; herrat puvut päällä ja hatut ojennuksessa. Jokainen nuori nousee metrossa, kun vanhus saapuu kyytiin. Tulee tunne, että länsimaat ovat ohittaneet jotain ja pahasti ihannoidessaan sairaalloisesti "nuoruuden huumaa". Siis sitä (tai tätä) ylitsepursuavaa energiaa ja naiiviutta. Kun elämä jatkuu puskemattakin ja verhot pysyvät ikkunoissa pitelemättäkin. Musta tuntuu että iskä viihtyisi täällä hyvin, sillä täällä ei hötkyillä perkele. Tärkeää on käyttäytyä hyvin, kunnioittaa vanhempia ja keskittyä olennaiseen, elämiseen.

Yhtä asiaa Suomesta kyllä kaipaa ruisleivän ja lakritsan lisäksi, nimittäin koirien kakkapusseja. Koirat kuljeksivat irrallaan ja paskovat minne sattuu, eli paljon ja joka puolelle. Pitää vain muistaa Kristianin jakama neuvo: "In Portugal, you have to learn to ignore things. Or be fucked up all the time."

Viime viikonloppuna Annen koekeittiössä tehtiin ensimmäinen raakakakku, kun asunnossa ei ole uunia. Eveliinalla pääsi itku onnesta kun oli niin hyvää! Ja piru vie, olihan se. Mangocashewkakun resepti löytyy täältä:

http://www.kaunispaivatanaan.com/

Kämppikseni Sinan kysyi, onko se suomalainen kakku. Minä että joo, mutta ei mikään perinteinen suomalainen kakku. "Yes I thought so too, with the mango in it", tuumi Sinan.

Sunnuntaina käytiin Sarahin kanssa Sintrassa, kuten olimme edelliset kolme viikkoa aikoneet. Sintra on 40 minuutin junamatkan päässä oleva kylä, jossa muinaiset kuninkaalliset asuivat linnoissaan. Niitä löytyy muistaakseni yhteensä kuusi kappaletta kukkuloiden ympäriltä. Kävelyreitillä oli SUOMESTA JA KEKKOSESTA TEHTY PATSAS!!! Jonkun suomalaisen kuvanveistäjän tekemä! Arvatkaa, sainko hepulin; suorastaan RÄJÄHDIN! Patsaan alkuperä täytyy ehdottomasti selvittää.

Valitsimme Sarahin kanssa väärän reitin, ja kävelimme pitkin vuoristoa noin tunnin verran tietääksemme, että paikan päälle olisi vienyt valmis 20 minuutin kävelyreitti. Tähän alkaa tottua: ensimmäisellä kerralla tuskin löydät etsimääsi, eikä kartalla edelleenkään tee mitään, joten kuljeksiminen vie aikaa. Ehkä tämän vuoksi Portugalissa ei tunneta käsitettä "myöhässä". Kävimme katsomassa Penan Palatsia, Palácio Nacional da Pena, ja oli se kyllä jokaisen kävellyn minuutin arvoinen. Kaikki astiat ja sisustukset ennallaan, kuninkaan keskeneräiset maalaukset esillä, alkuperäinen piano... Sarah tuumikin, että ne tyypit on varmaan olleet ihan mukavia ihmisiä, kun on näin sympaattinen kotikin! Pääteltiin, että Sarah on edellisessä elämässään ollut kuningatar Maria II ja minä kuningatar Leonor, kun tuli niin kotoisat oltavat siellä.

Takaisin rautatieasemalle mentiin bussilla, kun oltiin varmoja, ettei löydettäisi lyhyttä kävelyreittiä takaisin (jossain kohtaa on pakko luovuttaa). Bussi oli puolillaan espanjalaisia ja olen erittäin tyytyväinen, etten lähtenyt vaihtoon heidän kotimaahansa, kuten ensin ajattelin, nimittäin sama määrä suomalaisia ei saisi kovassa nousuhumalassakaan sellaista mekkalaa aikaiseksi! Aikuiset ihmiset täysin selvin päin, ja tuntui kuin olisi istunut liikkuvassa apinatarhassa. Vertauksen vuoksi: Helsingin julkisissa liikennevälineissä on mainoksia ohjeistamassa "Ethän häiritse kanssamatkustajia." Suomessa sellaisen mainoksen ymmärtää, mutta täältä päin katsottuna se kyllä näyttää vähän ironiselta; tärkeintä on, ettei häiritse ketään tai herätä ylimääräistä huomiota. Täällä sellainen ajatus nauretaan tärviölle.

Vaikka espanjalaisten heittäytymistä ja välittömyyttä arvostankin, yhden asian suomalaiset osaavat: olla ihan hiljaa. Eikä sitä yleensä tarvitse erikseen mainostaa.

SEMANA 2: Sim, sou de Finlandia!

Näin vain on näkkärit (tai pastel de natat, paikalliset kermaleivokset), että arki alkaa Lissabonissakin. Viime viikolla koulun merkeissä, ja ensimmäisen luennon ensimmäinen tehtävä oli löytää oikea luokka portugalin alkeiskurssille. Käytyämme ryhmän kanssa kaikki kolme yliopistorakennusta läpi, löysimme ennalta ilmoitetun luokan, mutta opettajaa ei näkynyt missään. Hetken kuluttua vierustoveri sai viestin kaveriltaan, että "Luennon paikka on vaihtunut. Me ollaan täällä viereisessä talossa." Toisin sanoen: Portugalissa kartalla tai aikatauluilla ei tee yhtään mitään.

Tai ehkä kartalla joskus jotain tekeekin, jos sitä osaa lukea sopivan suurpiirteisesti. Toissapäivänä lähdin ensimmäistä kertaa kävellen kotoa keskustaan, kun useimmiten tulee hypättyä metroon. Eveliina sanoi, että suoraa tietä vaan muutama kilometri ja olet keskustassa. Se pitääkin aivan paikkansa, mutta matka taittuu vähän nopeammin kun kävelee tietä OIKEAAN SUUNTAAN. Löysin itseni läheltä lentokenttää ja mietin, että aika jännä ratkaisu sijoittaa lentokenttä näin lähelle keskustaa...

Mutta vika oli siis kartassa, ei turistissa.

Toisaalta en ihmettelisi hetkeäkään, jos Lissabonin lentokenttä olisikin keskellä keskustoria, kun ottaa huomioon paikallisen kaupunkisuunnittelun. Odotan myös innolla, mitä iskä tuumii portugalilaisten taskuparkkeerauksesta!

Tällä viikolla ensimmäiset kolme päivää ovat olleet vapaita koulusta, kun paikalliset viettävät Carnavalia. Emme ole löytäneet Sarahin ja Eveliinan kanssa tälle karnivaalille muuta merkitystä kuin että ihmiset eivät mene kouluun ja töihin. Paussi tuli kyllä ihan hyvään saumaan, ehti hieman sulatella koulussa käytävää paperi- ja kurssikaaosta. Valitsin englanninkielisestä opetussuunnitelmasta Portugalin taide- ja elokuvahistoriaa, politiikkaa ja kulttuuria. Tämän lisäksi portugalinkielisistä kursseista opiskelen 1900-luvun musiikinhistoriaa ja portugalilaista jazzia. Erotin luennoilla opettajan puheista kaksi sanaa: mas, joka tarkoittaa mutta, sekä e, mikä meinaa että ja.

Viikonloppuna teimme Eveliinan ja Sarahin kanssa suklaakakun, sillä kielimuurin ansiosta ostin vahingossa suklaata, joka oli tarkoitettu leipomiseen. Ostohetkellä oli tosin ajatus syödä suklaa ihan sellaisenaan. (Tiedoksi teillekin: fazer tarkoittaa portugaliksi leipomista, ei sitä sinistä...) No, en ole ehkä eläessäni nähnyt niin rumaa kakkua kuin mikä me tyttöjen kanssa saatiin kasaan, mutta hyvältä maistui!

Viime viikolla lähetin muutaman kortin, eikä se(kään) ollut ihan niin yksinkertaista. Pienet kioskit eivät myy postimerkkejä, mutta löysin postin viiden päivän etsinnän jälkeen. Kävin vetämässä ovea keskellä päivää ja se oli kiinni. Ajattelin, että siesta menossa, tulen illalla uudestaan. Kävin vähää vaille kuusi taas vetämässä ovea eikä auennut silloinkaan - ajattelin, että paikka on laittanut ovensa säppiin vähän ennen sulkemisaikaa, joka oli siis kuudelta. Menin sitten seuraavana aamuna taas kokeilemaan onneani ja ymmärsin, että ovi aukeaa TYÖNTÄMÄLLÄ. Niin, ei täällä ehkä kartalla mitään tee, mutta maalaisjärjelle olisi käyttöä...

Minulla on myös uusi lempiharrastus, slacklining! Olen halunnut kokeilla sitä siitä lähtien kun näin I Believe I Can Fly -dokumentin, ja lauantaina mentiin Sarahin, Fernandon ja tämän ystävän Diogon kanssa puistoon heilumaan. Diogo on touhussa jo mestari ja osasi neuvoa meitä amatöörejä. Sarah oli hommassa täysi talentti, vaikkei ollut koskaan aiemmin slackliningia kokeillutkaan! Ostan tuollaisen remmin itselle, ne on täällä varmaan halvempia mitä Suomessa. Idea slacklinessa on siis tasapainotella kahden puun, kallion tai muun sellaisen väliin kiinnitetyllä remmillä. Ja se on maailman siisteintä. Juha, innostuisitkohan sää tästä myös? (Jos siis olet jaksanut lukea tänne asti.)

Tässä dokumentin traileri:

TRAILER I Believe I Can Fly (flight of the frenchies)

Itse siis pysyttäydyin vain metrin päässä maasta. Vielä.

Toissapäivänä kävin keskustassa kahvilla ja täytyy sanoa, että niissä mestoissa ei ole yhtään samanlaista menoa ja tunnelmaa kuin vaikka oman asuinalueeni lähikuppiloissa. Niissä ihmisiä vilisee ja vaikkei yhteistä kieltä ole, silti ymmärretään, mitä asiakas haluaa. Ja pao do queijot (juustoleipä, jossa juusto on itse taikinassa) ovat asia, miksi ihmisen tarvitsee elää.

Lisboa, semana 1: JEE

Ensimmäinen viikko Lissabonissa takana, ja hiljaiseksi vetää. Aika mieletön tunne olla täällä! Ja vielä korkeammaksi tunnelma kohoaa kun tietää, ettei täältä tarvitse seuraavaan viiteen kuukauteen liikahtaa mihinkään. Paitsi lähikylien hiekkarannoille Cascaisiin ja kiertelemään Sintran linnoituksia. Ai niin, ja käymään vähän koulua.

Viikko sitten istahdin taksiin ja kuski joutui jossain kohtaa matkaa ottamaan käyttöön gps:n, vaikka parhaani mukaan yritin kertoa osoitteen portugaliksi. Asun kommuunissa Alamedan alueella, jossa asuu lisäkseni Weronika Puolasta (hän muuttaa tänä perjantaina pois jolloin pääsen hänen huoneeseensa asumaan vakituisesti), päävuokralainen, portugalilainen Fernando (joka tällä hetkellä lomailee Marokossa ja siksi asun hänen huoneessaan), matematiikanopiskelija Sinan Turkista ja ihana Sarah Saksasta - joka muuttaa toiseen asuntoon muutaman kilometrin päähän tänä viikonloppuna (jolloin hänen huoneensa vakiasukas, saksalainen Christian palaa kotiin). Monimutkaista? Ehkä, mutta kaikki on tosi mukavia ja meininki mitä mainioin! Tämä seutu on aika rauhallista, ja suomalainen Eveliina, joka myös opiskelee täällä ja jonka kautta sain tämä asunnonkin, asuu ihan naapurissa.

Maanantaina lähdin ensi töikseni - kyllä, se alkoi jossain kohtaa käydä työstä - paikalliseen eläintarhaan Sarahin, Sinanin ja tämän tyttöystävän kanssa. 17,50 euroa liian pieniin häkkeihin ahdetuista eläimistä liian vähällä ravinnolla oli aika surullinen summa. Sinan oli enemmän kuin innoissaan ja kuvasi joka ikisen kärpäsen, undulaatin ja hevosenkavion, joten retkeen meni arviolta 3,5 tuntia. Minulla alkoi olla huulet vereslihalla puremisesta, mutta olenpa taas muutaman senttimetrin kärsivällisempi. Ehkä. Ja enhän minä ole koskaan ennen nähnyt oikeaa norsua.

Tiistai meni juostessa käytännön asioita ja illalla olinkin ihan poikki. On yllättävän raskasta hoitaa perusjuttuja, kun ympärillä on uppo-outo kulttuuri omine käytänteineen kielestä puhumattakaan. Ihmiset ovat täällä kuitenkin tosi ystävällisiä ja kärsivällisiä turistien kanssa.

Täällä on paljon pieniä kahviloita, pastelarioja, jokaisessa korttelinkulmassa ja niiden väleissä. Pullaa, nisua, puustia, pasteijaa ja kakkua löytyy joka lähtöön (paitsi keliaakikkojen). Lauantaina käytiin Sarahin kanssa kahvilassa, joka oli vaatimattomasti nimetty O Melhor Bolo de Chocolate do Mundoksi (maailman paras suklaakakku), mutta arvatkaa mitä: Ainon tekemä suklaakakku on PAREMPAA! Eli jos suklaannälkä yllättää, maailman parasta löytyy Lissabonia lähempää - Tampereelta! Suomessa syömästämme palasta kakkua saisi varmasti maksaa ainakin 8 euroa, mutta täällä selviää 2,30 eurolla, eikä sen enempää normaalisti tarvitse maksaa kahvilakäynnistä muutenkaan. Sisältäen siis kahvin sekä pullan, nisun, puustin, pasteijan tai piiraan.

Keskiviikkona kävin itsekseen pyörimässä kaupungilla, ja etsin yhdestä lehtijutusta bongaamaani kasvisruokapaikkaa, mutta se näytti olevan kokonaan suljettu. Vastapäätä oli pieni ravintola, hyvin askeettisesti sisustettu. Kaikki asiakkaat olivat miehiä, jotkut lounaan jälkeisellä viskillä. Yksi asiakkaista osasi sen verran englantia, että saimme kerrottua kokille ottavani lounaaksi kalaa. En tiedä, mille vuosikymmenelle voisin kuvailla menneeni, mutta veikkaan, ettei paikalle oltu tehty mitään 20 tai 30 vuoteen. Annos oli konstailematon ja maukas: turskaa (Portugalin kansalliskala!), perunaa ja parsakaalta, ja se tarjoiltiin alumiinilautaselta. Jälkkärillä kävin Lissabonin vanhimmassa kahvilassa marenkisitruunaleivoksella, Confeitar Nacionalissa. Hyvä että kieli on vielä tallella!

Perjantaina käytiin Sarahin kanssa vaihto-oppilasbileissä vähän tanssimassa ja hörppäämässä tuopit ilmaista kaljaa, mutta todettiin, ettei pyllynpyöritys juuri siihen kohtaan kiinnostanut kolmea varttia pidempään (hoks Aino & Miksukkainen: siellä ne kuitenkin osas soittaa RIHANNAA!!!), ja lähdettiin lompsimaan keskustaa kohti. Vastaan tuli auto, jossa keski-ikäinen pariskunta otti meidät kyytiin, ja päästiin syömään portugalilaista keittoa ja laulamaan karaokea! Samalla kyydillä päästiin turvallisesti kotiin.

Portugalilainen hygieniastandardi on vähän toista luokkaa mitä Suomessa. Ihmisillä on luultavasti muutakin tekemistä kuin miettiä, milloin keittiönkaapit on viimeksi pesty. Asuessa kolmen pojan kanssa, joista Christian on tullut Saksasta Portugaliin päästäkseen eroon kontrolloinnintarpeestaan, Fernando on syntyjään maailman kaoottisin tapaus, ja Sinan suurimman osan ajasta yliopistolla, minun aivan turha yrittää pitää asunnossa minkäänlaista järjestystä yllä - tai voisin tehdä siitä täyspäivätyön. Mutta hiljalleen olen siivonnut tehdäkseni oloa vähän kotoisammaksi, ja eilen vuorossa oli biojäteastia. (Meinasin oksentaa.)

Meidän asuntoa vastapäätä on kauppahalli! Sieltä olen käynyt ostamassa etelän hetelmät ja vihannekset. Tosin lähiviikkoina aletaan Sinanin kanssa tilaamaan paikallisilta luomutuottajilta hevi-osasto.

Tällä viikolla alkaa koulu, huomenna ensimmäinen tunti portugalia. Plus 15 lämmintä ja aurinko paistaa. Life is good 8)