Lisboa, amo-te!

Nyt jysähti ja lujaa. Katselin juuri ikkunasta ulos ja itku pääsi. Sanoja ei tunnu enää löytyvän, paitsi: en minä halua lähteä täältä! Vaikka on koko ajan tiennyt, että lähdön päivä koittaa ja välillä odottanutkin sitä, nyt vasta tajuaa koko tämän homman merkityksen. Sitä on hankala selittää, mutta Tiitu, joka viime viikolla kävi hakemassa oman osuutensa Lissabonista, totesi osuvasti: "Tällä kaupungilla on sielu." Olen antautunut sen vietäväksi täysin, ja vaikka välillä sen pyörteessä on joutunut haukkomaan happea, Lissaponny on pitänyt minusta hyvän huolen. 

Tänään ei ollut ensimmäinen kerta kun leuka on alkanut väpättää. Ostaessani toissapäivänä juuston, tiesin sen olevan viimeinen juusto tällä reissulla. Silmäkulmat kostuivat kassalla. Iskän bongaamassa pihviravintolassa Tiitu onneksi kertoi henkilökunnalle sen olevan kaupungin paras ravintola, koska itse olisin varmaan lyöttäytynyt tarjoilijan syliin ja alkanut ryöpytä kyynelten lisäksi ylitsevuotavia ylistyksiä heidän karismaattisesta palvelustaan, ruuastaan, juomastaan, sekä kaikesta, mitä Lissabon on minulle antanut ja opettanut! Kehossa virtasi puoli litraa viiniä.

Ehkä eniten olen oppinut pelottomuutta, ettei ihmisiä eikä elämää tarvitse pelätä. Tai ainakin olen päässyt siitä taas pari askelta pois päin. Mutta vielä sitäkin enemmän olen tullut tutummaksi sen tyypin kanssa, jonka nahoissa elän. Sitä ei varsinkaan tarvitse pelätä, se on ihan hyvä tyyppi.

Pari asiaa on vielä tekemättä ja tiistaina mennään Sarahin kanssa lounastansseille! Maanantain pyhitän PMMP:n uusimman levyn kuuntelulle. Ja huomenna koittaa viimeinen tentti tälle keväälle, huh.

Ikävä tulee jopa sitä suoraan sieraimista aivoihin kulkeutuvaa viemärin- ja kusenhajua kaduilla. Katukivetyksiä, jotka ovat kohtalokkaan liukkaat sateella. Kotikatua iltaisin, joka valaistuksessaan on kuin maalaus, sekä aamuisin, kun aurinko piirtää varjot alhaalta käsin katuun. Vartin pituisia autojen tööttäyksiä joihin herää, kun joku on parkkeerannut oman menopelinsä keskelle suojatietä. Pastel de natoja yöpastelariasta (tai ihan mistä tahansa muualtakin). Joki, jonka vastakkaisella rannalla uhmakkaasti seisoo Cristo-Rei. 

Ihmiset, heidän välittömyytensä. Aikaiset ja myöhäiset kahvit näköalapaikoilla, elämän hurjuuden ihmettely, Sarah. Sinikan Italiasta bongaama neronleimaus prosecco appelsiinimehulla. Kun Ainon ja Inkan kanssa katsottiin Iholla: kolme tyyppiä yhden läppäriruudun (eli paskaluukun) edessä istuu selät kyyryssä, silmät suurina ja miettii, että mikä tolla Pialla oikeen on. Raivokkaat tanssimuuvit, Eveliina. Shampanjaa joogatessa, Ulpu. Ammattitaitoiset ja ymmärtäväiset professorit.  Kun äiti sanoi aina metrossa, että "mennään tuonne saídaan (=uloskäynti)". Ja kun Elias huusi skypessä että "Anne! Auto! Anne! Auto!" Paikalliset ravintolat, sydämellinen palvelu. "Mä luin tästä matkaoppaasta, että olis yks ilmanen viini-tasting..." - Tiitu. Nukahtelu Porton jokiristeilyllä Eetin kanssa.

Alfaman kadut, joille öisin eksyy. Vakiohedelmätiskin myyjätäti. Vakiokukkakaupan myyjäsetä. Yöt, jolloin vain pyörii hereillä, mutta uneen jossain kohtaa tuudittaa Avenida Almirante Reisin rauhoittava melu.

Opiskelemaan tänne tuskin enää tulen, lomailemaan varmasti. Sen sijaan katselin mielenkiintoista jatko-opiskelupaikkaa Lontoosta... 

Kiitos, Lissabon. Obrigadíssimo!