Älkää hetkeen muistuttako olemassaolostanne, kiitos

Olen opetellut sanomaan kaksi sanaa, joilla aion karkottaa ei-toivotut ihmiset ympäriltäni: painu helevettiin. Sen ei luulisi olevan vaikeaa, eihän. Olen harjoitellut sitä peilin edessä ja uskottavuus on taattu (olisittepa olleet näkemässä). Veä kätteen, muluukku antanee tarpeeksi kuivakan vaikutelman myös. Jos haluaa maustaa sanomansa ripauksella feminismiä, boys are toys-pinssi pitää nämä henkilöt loitolla (nimim. Kokemusta on -89).
Minulle on annettu tasan kaksi vaihtoehtoa: a) ala lesboksi b) ala nunnaksi.

Miehet - minä olen saanut tarpeekseni.

en keksi otsikkoa

Minulla on kummia tarpeita. Koko ajan pitäisi olla menossa, tulossa, lähtemässä, tekemässä jotain hyödyllistä. Potkaisen itseni käyntiin jos huomaan jumittuneeni selailemaan facebookia, lukemaan naistenlehtien hömppäjuoruja tai muuten vain olemasta minään. Edes kotona pelkkä oleminen ei ole suotavaa. Jos luen, tulee sen olla jotain sivistävää. Jos kuuntelen musiikkia, niin syvästi analysoiden. Jos istun paikallani, pitää ajatella jotain kehittävää tai ainakin suunnitella tulevaa tekemistä tai menemistä.

Soitin ystävälle, ja kysyin mitä hän tekee. ”Kuuntelen musiikkia”, hän vastasi. Mietin että niin, mitä muuta? Itselläni oli kahden minuutin puhelun aikanakin sata muuta asiaa työn alla. Hän sanoi viettävänsä vapaa-aikaa. Pysähdyin ja totesin: ”Niin.” Vapaa-aikaa. Jos minulla on vapaa-aikaa, aikataulutan sen pissakäyntejä myöten. Sitten teen sitä, sitten hoidan tuon. Ihan sama, huvittiko eli ei. Asioita pitää saada aikaan, minun täytyy olla jonakin. Koko ajan. Nytkin jumitan päätteen takana ja jaarittelen turhanpäiväisiä. Tunnit valuvat hukkaan, nuori ihminen!

Lukiossa välivuosi rinnastettiin laiskotteluun. Laiskottelu yhdistetään nykyään stressittömyyteen, sitä vastoin stressaava ihminen on tehokas ja aikaansaava, tulevaisuuden tunteeton toivo. EI PIDÄ PAIKKAANSA. Ihminen ei ole robotti (tiedoksi heille jotka eivät sitä tienneet). Tiedän monia, jotka hoitavat hommansa tunnollisesti tekemättä pikkuduuneista päivät pilaavaa päänvaivaa. Minä en valitettavasti kuulu heihin. Minun ”stressaamiseni” on täysin turhanpäiväistä ja kohdistuu asioihin, joiden toteutumiseen/toteutumattomuuteen kukaan ei kuole. Stressi on tavallisten arkiaskareiden suurentelua – puhun nyt siis täysin omista lähtökohdista ja ymmärrän kyllä, että joidenkin elämä on oikeasti oravanpyörää ja PAM! olet masentunut. Sanoisin, että tätä esiintyy eniten miellyttämisenhaluisilla ihmisillä. Ja vieläpä se, että stressistä on tullut oikein muotia – olet so last century jos et ole stressaantunut tai jos kukaan ei soita sinulle joka viides minuutti ja tee sinusta tärkeää. Tajua, hyvä ihminen: sinun tai kenenkään muunkaan elämä ei ole piloilla, jos myyt asiakkaalle perkeleen pahan espresson (tai jos on, olisi syytä priorisoida elämänsä uudelleen) (ja lässytykset ”elämän pienistä iloista” kuten hyvästä espressosta sivuutan tyystin tässä kohtaa). Tosin hän tuskin tulee enää toiste asioimaan kahvilassanne, vaan mitäpä siitä kun Wayne’s Coffee on naapurioven takana.

Kevyt sunnuntaikomedia

Kävin eilen katsomassa Larssonin romaaniin perustuvan Miehet jotka vihaavat naisia. En tiennyt elokuvasta etukäteen mitään, mutten voinut vastustaa provosoivaa nimeä. Ajattelin, että kyseessä on inhorealistidraama joita rakastan, ja inhorealismia tulikin tuutin täydeltä tyylipuhtaan jännityselokuvan siivin. Katsoin puolet elokuvasta sormien välistä ja arvoin ainakin 20 kertaa kahden ja puolen tunnin aikana, olisiko liian tunkeilevaa tarttua vieressä istuneen miehen käsivarteen ihan vain yhdessäkokemisen synnyttämästä tunteesta. Tyydyin silti puristamaan omia jalkateriä rystyset valkoisina.

Aamuyöllä heräsin kahdeksi tunniksi pyörimään ja olin varma, että raiskaajamurhaaja astuu pian ulos komerosta raippoineen. Piti myös käydä tarkistamassa, ettei tätiä ollut raiskattu ja murhattu viereiseen huoneeseen.

Jos joku on suunnitellut menevänsä lähiaikoina elokuviin, suosittelen oitis kyseistä elokuvaa. Juoni piti herkeämättä otteessaan kaikessa monimutkaisuudessaankin mielenkiintoisine henkilöhahmoineen ja epätavallisine, sairaine ihmissuhteineen.

Minä itkin niitä sairaita ihmisiä, sadisistia sairaita ihmisiä, mutta elokuvasta löytyi sijaa myös romantikoiden kyynelille.

En halua kertoa enempää, sillä itse menin tarinan kanssa sokkotreffeille enkä tiedä, olisiko sen vaikutus ollut näin voimakas jos olisin ehtinyt muodostaa siitä jonkun ennakkokäsityksen - jollaista paraikaa lukijalleni luon.

Leffan jälkeen oli turha lohduttautua sillä, että se oli vain elokuvaa. Ei se ollut mitään elokuvaa, vaan täyttä totta. Joidenkin elämä on kidutusta, helvettiä, piinaa, eikä haarniskaa iskuille muodostu ehkä koskaan. Kaikki eivät kykene valitsemaan selviytymistä. Tuskin kykenisin itsekään.

Lohduttauduin sillä, että oli joku jolle soittaa ja kikattaa että voi helvetti, minä luulin menneeni tyydyttämään draamanjanoani (ja sai pläjäyksestä rutkasti sitäkin) ja leffan aikana perseeni hypähti säikähdyksestä ainakin sata kertaa. Se oli myös yritys löytää tie ulos elokuvan raastavasta, pelottomasta maailmasta niin että uskalsi pyöräillä kotiin pimeässä vastatuulen piiskatessa naamaa räntäsateella.

Ps. Pääosanäyttelijä Mikael Nyqvist oli jotenkin hervottoman ihana! Vanha, karvainen, ryytynyt äijä. Se lohdutti myös.

10 astetta ja vesikuuro

miksi en ajoissa
suoristanut selkää
en pysty kulkemaan
suorassa vieläkään

suutele vain
suutele häntä suulle asti
minä katson vierestä ja
tekeydyn näkymättömäksi

pidä niin
vedä lähellesi, pidä hänestä kii
minä otan viimeisen paukun ja
irtisanoudun

Ja nyt loppu rypeminen, saatana. Tapoin paarman patterin väliin. Kävin myös kertomassa yliopistolle Prokofjevistä ja etten osaa laskea nuottien aika-arvoja.

Grönt & Skönt

Minua jotenkin ihmetyttää, miksi Suomessa on jonkinlainen "velvollisuus" vaalisalaisuuden suhteen. Edes vanhempani eivät ole koskaan kertoneet äänestämäänsä puoluetta, vaikka kyllähän se on poliittisen hereilläolemisen myötä alkanut valjeta ilman että sitä on ääneen tarvinnut sanoakaan. Tottakai saa leiman otsaansa julkistettuaan puolueen jonka arvoja kannattaa, mutta mitä sitten? Miksi niitä häpeäisi? Tulevathan asennoituminen ja elämänkatsomus ilmi käyttäytymisestä muutenkin (tosin omat arvioni siitä, mitä puoluetta kukin äänestää ovat hyvin monesti menneet mäkeen, enkä tee sitä enää). En itsekään toitota kantaani kaikille, mutta leimautumista enemmän arveluttaa, että onko siinä sitten oikeasti jotain niin hirveää, jos kaikki tietävät poliittisen suuntautumiseni, kuten lapsesta saakka on kasvatettu ja mitä ei koskaan oikeastaan perusteltu. En kyllä tajunnut kysyäkään. Sitten sokeana, kuurona ja kyseenalaistamatta olen hiljaa.

Toiminnallani on kynnys (pelko), joka estää kertomasta tätä "salaisuutta" esimerkiksi netissä. Blogillani kun on niin huikea tuo lukijamääräkin (nolla)... Eikä mua toki haittaa ja kunnioitan heidän päätöstään, jotka jostain syystä eivät halua kertoa ketä äänestävät. Minusta kommunisti ja kokoomuslainen voivat yhtä lailla olla hyviä tyyppejä ja kumpiakin tarvitaan, mutta joidenkin ihmisten edessä tietää saavansa karvaan mulkaisun nenänvartta pitkin, jos kertoo kantansa. Ehkä sitä pelkää lokeroitumistakin, kun ilmapiiri on se, että jos äänestät kokoomusta, olet henkeen ja vereen riistonhaluinen porvari eikä sinulla ole mitään yhteistä humaanin elämänkatsomuksen kanssa. Pitäisi olla varma kannastaan ja tiedostaa puolueensa asennoituminen asioihin, jotta niiden takana voisi seistä. Minä myönnän, ettei mulla oikeastaan ole tarkkaa hajua mikä on puolueeni kanta esimerkiksi taloushallinnollisiin asioihin, enkä oo niistä perillä muidenkaan puolueitten kohdalla. Veroja siellä ja veroja täällä. Monet eivät ehkä senkään takia uskalla kertoa puoluettaan, kun eivät ihan tiedä, mitä asioita se ajaa, eivätkä ole tarpeeksi kiinnostuneita käyttääkseen aikaansa puolueen nettisivuilla pläräilyyn, joiden kielenkäyttö on poliittisen yläpilven korkeudella. Kaikkihan vaalisloganeissaan torjuvat ilmastonmuutosta ja haluavat panostaa nuorten mielenterveystyöhön. Jotkut eivät koe, että heidän äänensä mitenkään vaikuttaisi mihinkään eivätkä vaivaudu kiinnostumaan edes sen vertaa että äänestäisivät, mikä on musta jotenkin harmi. Miina sanoi kerran, että täytyy on etsiä sellainen puolue, jonka kanssa on asioista vähiten eri mieltä. Vaikkei oma ääneni maailmaa muuta tai sitä pelasta, mulle on kauhean tärkeää tuntea, että edes yritän vaikuttaa ja että saan ilmaista mielipiteeni.

Aamulla vein paketin postiin, missä jonotettiin äänestyskoppeihin ja eräs, joka oli muistanut ottaa aamuaineensa oikein perusteellisesti kysyi, aionko äänestää ja ketä. Pelasin varman päälle, enkä kertonut. Tyyppi ei ollut mitenkään päällekäyvä, mutta hieman arvelutti, että tämä alkaisi toitottaa ehdokastani megafonin kanssa tyylin "AI SÄ OOT JOKU VITU HIPPI VAI?!" Mää vaan pelkäsin. Taas.

Ps. Olen ihan hemmetin vihreä ja ylpeä siitä.