SEMANA 7, na coma.

Otsikko meinaa, että viikko seitsemän vietettiin koomassa. Kyllä, uupumus ramasi kehon vaaka-asentoon kuuden viikon laput silmillä juoksemisen jälkeen. Ei se nuorikaan kaikkea jaksa, kun ei ole robotti.

Eniten väsyttää tietenkin se, että kaikki on uutta. Kaikki luodut ihmissuhteet, niin ihania kuin ovatkin, ovat uusia, opiskelupaikka ja -kieli ovat uusia, yhdetkään vastaankävelevät kasvot eivät ole tutut. Paitsi Sarahin. Ja Eveliinan. Ja olen minä kämppiksetkin jo pariin otteeseen nähnyt. Vielä lisäpaineita tulee siitä, että mää oon nyt täälä Lissaponisa ja mun pittää koko ajan kokea hirveästi ja olla tosi innoissani että carpe diem ja... Mutta kuten edellisessä tekstissä mainitsin: elämä on elämää - eikä yhtään sen enempää - Lissabonissakin.

Viikko sitten tiistaina ryhdistäydyin hetkeksi ja kävimme Sarahin kanssa lounaalla paikallisessa kanttiinissa ihan lähellä omaa kotiani. Lounasruokala ei ollut mitenkään ihmeellinen, mutta lämminhenkinen ja ruoka oli hyvää ja halpaa. Toisaalta vaikka uusi kulttuuri vaatii totuttelemista ja voimia, on myös tosi nautinnollista olla se, joka ei ymmärrä mistään mitään (yleensä minun ei tarvitse sitä varten matkustaa vieraaseen kulttuuriin). Tarkkailla ja saada lempeitä naurunpyrähdyksiä osakseen, kun lausuu keittotilauksensa paikallisella kielellä päin helvettiä. Aina ei jaksa edes yrittää.

Meillä on Nandon, Fernandon siis, kanssa yhteinen hupi: hän saa päivän naurut kun minä puhun portugalia, ja minusta hän voisi alkaa myymään omia stand-up -keikkoja Suomeen pelkästään suomenkielentaitonsa ansiosta. Se on nimittäin niin hullunkurisen kuuloista, että Munamiehet ynnä muut saisivat väistyä pikkujoulukeikka-areenoilta oitis!

Lepäilyn lisäksi viime viikon tapahtumia oli lauantaina Portugalin taidehistorian kurssin leiripäivä, jolloin vierailimme portugalilaisen liikemies António de Medeiros e Almeidan museoksi muunnetussa kodissa. Kurssi käsittelee Portugalin imperiumin aikaista taidekauppaa ja herra de Medeiros e Almeida oli innokas intialaisen ja kiinalaisen taiteen keräilijä, muun muassa. Ja melkoinen pytinki olikin, huhhuh! Kyllähän me käytiin Sarahin kanssa portugalilaisten kuninkaallisten asuinsijoilla Sintrassa, joo, mutta tämä mies kyllä panosti oman arvokkuutensa korostamiseen tavaran laadulla - ja määrällä ihan eri tasolla:

Hammastikkutelinekokoelma! Kellokokoelma! Keramiikkakokoelma! Tupakka-askikokoelma! Autoja! Tuoleja! Tottakai hän oli rakennuttanut myös indo-portugalilaistyylisen kappelin kotiinsa, kullattuine alttareineen ja paavinkaapukokoelmineen - kaikki alkuperäisinä kappaleina. Ja suihkulähde. Huoneesta toiseen liikuteltava vessanpönttö?

Täältä löytyy lisää ihmeteltävää, koska minulla loppuvat sanat kesken:
http://www.casa-museumedeirosealmeida.pt/

Meidän taidehistorianopettaja on aivan huippu, minäkin olin aivan innoissani muun muassa siitä kellokokoelmasta. Eivät olleet ihan mitä tahansa kelloja, vaan sellaisia, joille oli rakennettu oma TALO!

Museokierroksen jälkeen kävin Laran luona brunssilla ja illasta mentiin Eveliinan kanssa katsomaan Nandon keikkaa. Tämä Nando on kyllä mieletön brasilialainen jäbä, kuin sarjakuvahahmo! Kun keikka oli ohi, Nando nousi vielä ylös lapsenomaisella estottomuudellaan ja hoilotti tamburiinilla itseään säestäen iloisen portugalilaisen veisun. "Mun mielestä keikka ei oo ohi, niin mää vielä vähän soitan." Sitä energian määrää ei voi selittää, se täytyy nähdä! Mahtavaa tavata ihmisiä jotka ei mieti pätkääkään, miten näitten juttujen pitäisi mennä. Ja jos joskus pyllähtää persiilleen, ne miettii, että hei, missä on seuraavat bileet?

Tämä viikko menee aika lailla kouluhommien parissa ja maanantaina pitikin palauttaa elokuvahistorian kurssille essee. Olin lukenut esseen tehtävänannon noin kuukausi sitten ja muistelin, että pitää kirjoittaa jotain moderniin eurooppalaiseen elokuvaa liittyvää ja käyttää kurssilukemistoa aineistona. No, minä käsittelin esseessäni elokuvahistoriaa ja sensuuria, ja vastaukseksi sain: "It's a good essay, but it's not what I asked. The title should be 'What is modern cinema?'." Niin justiinsa, no ei se mitään, kirjoitan uuden. Tämän siitä saa, kun ensimmäisenä heittää käyttöohjeet roskiin.

Tänään löysin jogurttia/maitoa/ihan sama mitä se on, mutta PIIMÄLTÄ MAISTUU! Kaverit naureskelee mulle, kun olen lähtenyt "reissuun" ja mietin vaan, että millonhan sitä silliä ja hapankaalta taas saa... Ja mitähän Ruotsin miljonääriäideille kuuluu?

Voit lähteä Suomesta, mutta Suomi ei lähe susta - nähtävästi ainakaan musta. Tai ehkä tämä kansainvälisyys ei sovi mulle sittenkään. Tai... On kiinnostavaa tunnustella erilaisia tapoja elää, mutta en koe tarvetta olla tämän portugalilaisempi, kiinalaisempi tai suomalaisempi kuin olen. Tärkeetä on diggailla hyviä juttuja joka puolelta. Pastel de natoja hapankaalella, anyone?

SEMANA 6, muitos pensamentos.

Ensimmäinen flunssa Lissabonissa yrittää iskeä niskan päälle. Unohdin pari tosi tärkeää juttua Suomeen: homeopaattiset lääkkeet ja Suomi-Portugali-sanakirjan, jolle olisi todellakin käyttöä. Oon kuitenkin löytänyt paikallisen hihhulikauppaketjun, mistä saan mönjät tähän olotilaan. Ja Aeno tuo tullessaan sanakirjan Tampereelta. Asioilla on tapana järjestyä!

Mietin monesti, että mitenkähän ammattibloggaajat keksivät koko ajan sanottavaa ja kuvattavaa blogeihinsa? Omat lempiblogit ovat jotenkin aina yhtä kiinnostavia, vaikka postauksia saattaa tulla neljäkin kertaa viikossa. Voisinhan minäkin avata arkeani joka päivä kertomalla, että "Tänään söin pastel de natan." "Kävin koulussa." "Näin ihanan mekon." Tai ehkä ammattibloggaajille on muodostunut ympäristöä alati terävästi havannoiva aisti, jolla löytävät aina uuden näkökulman nähdä maailmaa?

Tosin usein parhaat hetket ovat niitä, joita kamera ei ehdi ikuistamaan ja joita ei tarvitse sanoilla erikseen selittää.

(Jos kiinnostuit mainitsemistani "muista blogeista", tämä neiti saa vangittua elämän sanoihinsa ja kuviinsa erityisen kiinnostavasti, lämmöllä ja ihmetellen: http://www.trendi.fi/blogit/nimi/Kaikki-mita-rakastin/)

Ehkä elämä pitäisi nähdä joka päivä kuin olisi bloggaaja, 2-vuotias tai lomalla. Hämmästellen ja ihastellen. Tai ainakin useammin pitäisi tehdä niin!

Tämä ylitsepursuava filosoofisuus siksi, että olen huomannut, kuinka sitä muodostaa omat rutiininsa asui sitten luostarissa tai BB-talossa. Sitähän tämä touhu on, arkea. Enää en kiljaise huraa-huutoa jokaisen pastel de natan kohdalla, kun siitä on tullut lähes jokapäiväinen leipäni. Kaikki muuttuu itsestäänselväksi. Aenon kanssa tultiin taannoin siihen tulokseen, että se on itse asiassa helpottavaa! Sitä paitsi, olisihan se väsyttävää pidemmän päälle olla koko ajan hämmästynyt. "Kas, tuossa tuollainen TUOLI! Aijahas, näistä ikkunoistako näkee LÄVITSE!"

Mutta sitten jos se jokapäiväinen pasteldenata alkaa maistua puulta, kantsii vaihtaa viineriin.

Oli se sitten Pariisi tai Joulumaa, kaikki ovat loppujen lopuksi pienten elämiemme ja rutiiniemme luomuksia. Kodin voi rakentaa mihin tahansa, eivätkä ihmiset oikeasti eroa toisistaan. Joka mestalla on omat jussiparviaisensa ja jossain täällä on portugalilainen versio myös anneteikarista. Ja jokaisessa ajassa ja paikassa ovat omat asiat, jotka saavat hämmentymään, myös 2010-luvulla. Ei täällä paikallisia kiinnosta kuseksiiko joku keskelle parkkipaikkaa, enemmän tuijotusta herättää minun kelta-pinkkiruudullinen takkini.

SEMANA 5: Tourists: Respect the Portuguese silence or go to Spain!

Sarah löysi ylläolevan fraasin kirjoitettuna johonkin seinään kotikulmillaan Gracassa. Se pitää aivan paikkansa: yleiskatsantoni mukaan portugalilaiset eivät ole yhtä äänekkäitä kuin espanjalaiset, eivät yhtä ylväitä kuin ranskalaiset eivätkä yhtä intohimoisia kuin italialaiset. (Eivätkä yhtä ilakoivia kuin brasilialaiset.) Tietty melankolisuus on läsnä, eikä kukaan yritä/viitsi/jaksa olla mitään muuta kuin on. Sen huomaa esimerkiksi asiakaspalvelussa - täällä ei tulisi mieleenkään käydä kitisemässä huonosta kahvista. Se ei oikeastaan... kiinnostaisi ketään. Tällainen asenne on varmasti osasyy siihen, miksi Portugali on jäänyt modernin maailman jalkoihin, mutta ei sekään oikein tunnu kiinnostavan ketään. (Paitsi niitä, jotka joutuvat maksamaan viulut. Kun portugalilaisia ei nuo talousasiat oo sattunu sillain jotenkin... inspiroimaan.)

Ja minä viihdyn! En oikein osaa sanoa, mikä täällä olisi parasta. Perusarki on vaan tosi mukavaa, täällä ei hötkyillä eikä syynätä muita; jokainen elelköön niinkuin parhaaksi näkee. Hysteriaan ei ole syytä.

Viime viikolla kävin koulua, söin muutaman pastel de natan ja vietin laatuaikaa Eveliinan ja Sarahin kanssa muun muassa tanssien ja parantaen maailmaa. Käymiemme keskustelujen perusteella tuntuu, että ollaan ratkottu kaikki ongelmat maailmasta, että kaikki huolet pois!

Mutta varmasti koittaa päivä kun kaipaa sitä, että sovituista asioista pidetään kiinni ja että vessat olisivat pestyjä (ja että niissä olisi paperia). Tällä hetkellä kotoa kaipaa tietenkin tuttuja ihmisiä, mutta toissayönä hapankaali ja ruisleipäkin tulivat uniini... On myös hetkiä, jolloin antaisin vaikka leikkauttaa käteni, jos sillä saisi pari palaa Fazerin sinistä.

Viikko sitten torstaina kävin soittamassa Fernandon jami-illassa, perjantaina Sinanin kanssa feministipippaloissa ja lauantaina mentiin Eveliinan kanssa brasilialaisen soitinrakentajan näyttelyyn ja keikalle. Yksi kivoimmista jutuista täällä on se, että parhaat bileet voivat olla ihan missä tahansa, yleensä jonkun kellarissa tai vessassa, joihin ei osaisi suunnistaa ilman paikallisopas Eveliinaa. Lauantaiyönä raivokkaiden lattarirytmien jälkeen mentiin keskellä yötä harhailemaan ja eksyilemään Alfaman kapoisille, sokkeloisille kaduille. (Joilla fado on saanut alkunsa!) Eveliina oli joskus sanonut paikalliselle ystävälleen, että Alfama on jotenkin pelottava paikka. Ystävä oli tokaissut, ettei siellä ole mitään muuta pelättävää kuin se, ettei sieltä pääse ulos.

Harhailujen jälkeen otettiin taksi kotikulmille. Takseissa on melko yleistä, että kuski on pienessä laitamyötäisessä tai että rengas on tyhjentymäisillään - meidänkin kyyti oli melkoisen "keinahteleva". Käytiin vielä nappaamassa pastel de natat yöpastelariasta, joka on siis auki ainoastaan öisin! Roskaruokakulttuuria täällä tapaa melko vähän, enkä ole itse asiassa nähnyt ensimmäistäkään McDonald'sia tai muuta grillipaikkaa. Paikalliset pastelariat palvelevat niidenkin edestä.

Ja ajatelkaa, mää oon Lissabonissa, ja mua todella nyppii eräs asia: EN VOI KATSOA TÄÄLLÄ RUOTSIN MILJONÄÄRIÄITEJÄ!!! Sydänalaani nipistää joka keskiviikko kello 21 ohjelman esitysaikaan Suomessa. Sitähän sanotaan, että maailmalla oppii arvostamaan pieniä asioita. Kotiuduttuani minäkin osaan varmasti arvostaa Ruotsin miljonääriäitejä entistä enemmän!

Kyllä, erilaisia asioita oppii arvostamaan, mutta myös oma vaatimuskynnys madaltuu koko ajan. Ensimmäisinä viikkoina ihokarvat jaksoivat vielä nostaa itseään, kun ostamassaan salaatissa oli höysteenä etana. Mutta olen ottanut moisiin sinikkateikarimaisen lähestymistavan: kun keitossa lilluu toukka, mietin että HAA! Protskuja! Ja kun nektariini alkaa olla todella pehmeä, mietin että NO NIIN, parempi syödä tämä pois ennen kuin se kävelee itse ovesta ulos!

SEMANA 4: Olé, elämä!

Melkoisen intensiivinen kuukausi takana, joka hurahti ohi sellaisella vauhdilla, ettei ehtinyt kättä nostaa kun junan perävalot näkyivät jo.

Ehdin silti nauttia jokaisesta hetkestä, niistäkin, jotka kuluivat huulta purren, sanoja niellen ja itkua pidätellen. Naurun olen päästänyt irti kuitenkin paljon useammin, ja kunnon tanssinkin makuun päästiin vihdoin viime lauantaina Veeran synttäreillä! Portugalilaiset eivät ainakaan päälle päin ole näyttäneet olevansa tanssikansaa ja meinasivatkin, että jokaisen suomalaisen sisällä täytyy asua pieni John Travolta lanteineen. Tämä johtopäätös tehtiin siis minun, Veeran ja Eveliinan elävien - siis erittäin elävien - esimerkkien johdolla.

Sunnuntaina kävimme Sarahin kanssa Belémissä, joka on muutaman minuutin junamatkan päässä oleva kaupunginosa ja kuuluisa joistain museoista ja linnoista, mutta meille tärkeintä oli löytää käsiimme pastel de belémit. Ja niin oli monelle muullekin. Saavuttuamme Cafe de Belémin edustalle ihmisiä jonotti noin 30 metrin letkassa katua pitkin. Menimme odottamaan sen lyhenemistä ensin yhteen kahvilaan, sitten seuraavaan, jolloin pastel de natojen ja fetapatonkien jälkeen koimme olevamme valmiit paljon huhutulle ja kehutulle, legendaariselle kermapiiraalle, joka on kuulemma aika sama kuin pastel de nata, mutta vähän parempi. Ai vähän?! Jotka ovat vähänkään hurahtaneet pastel de natoihin (minä!), pastel de belém on kermapiiraiden aatelia, joka lunastaa tittelinsä ja ylittää sen Ferrarillaan kahdensadan tuntivauhtia, kruunu ojossa.

Tänään käytiin Eveliinan kanssa, kuten viime tiistaina, ja varmasti tulevanakin tiistaina, erään elokuvakerho/kollektiivin järjestämässä elokuvaillassa, jossa alkuillasta tarjoillaan jär-kyt-tä-vän hyvää kasvisruokaa 3 eurolla ja sen jälkeen katsotaan arvon raadin valitsema elokuva. Nyt on vuorossa arabialaisen elokuvan kuukausi, mutta kevään mittaan teemaksi on tulossa myös suomalainen dokumenttielokuva! Elokuvan ja maittavan aterian lisäksi aimo annoksen silmänruokaa tarjoavat paikalliset komeat nuoret miehet. Ei huono kattaus yhdelle tiistai-illalle!

Tänään ostin kameran, joten piakkoin saan lisättyä tänne myös visuaalista materiaalia tämän sanallisen lisäksi (komeista nuorista miehistä puheen ollen...). Huomenna aion hankkia slacklinen ja opetella käyttämään sitä. Illalla on ekat soittotreenit saksalaisen huilistityttö Laran kanssa, johon tutustuin Veeran synttäreillä. Suunnitteilla on myös keikka Uusi Pikku Orkesterille, kun Aino tulee käymään!

Eveliinan kautta olen tutustunut tosi kivoihin ihmisiin, joista on ehtinyt muodostua oma pieni luottojengi, ja tietenkin kämppikset ovat tosi tärkeitä. Heitä voi soittaa kahville (jos ehdottaa myös kakkua, ei taatusti tarvitse olla seuratta) tai jos elämä nyppii muuten vaan. Ja se kyllä osaa nyppiä ihan oikeista kohdista oikeaan aikaan!