Go Kimmo Pohjonen

Opintoviikko Kaustisilla sujahti kuin muna sukkaan! Ensimmäistä kertaa elämässäni viulistina en tuntenut itseäni totaalisen huonoksi, vaan yhtä hyväksi kuin muutkin. Johtuu siitäkin, että pyrin koko ajan olemaan ottamatta itseäni niin hemmetin vakavasti ja jättämään turhat ressailut sikseen. Aeno nimittäin hoitaa sen asian munkin puolesta (terkkuja). Viikon aikana sain tietoa ulkomaailmasta iltapäivälööppien välityksellä sen verran, että Kimmo Pohjonen oli tehnyt päivän hyvän työn vilauttamalla paljasta persettä Norjan kuningattarelle. Kyllä se on se anarkia joka meikätytön syräntä lämmittää.

Eilen illalla kotiuduttuani minuun iski järjetön draivi, jynssäsin vessan lattiasta kattoon, imuroin kämpän muutoinkin ja kävin kaupassa. Kaikki kolmen tunnin aikana. Tiitu tullee huomenna kylään, ja aion tehdä kalakeittoa sahramilla joka on oikeastaan ainoa ruoka, jonka osaan tehdä niin että sitä kehtaa tarjota vieraillekin.

Nyt istun yliopistolla ja yritän vääntää esseitä, mutta draivi ei ole tavoittanut mielentilaani vielä tämän päivän osalta. INSPIRAATIO WHERE ARE YOU? Lähden etsimään sitä vessasta -->

Anne täällä hei

Minulla on ollut kaksi rajoittavaa syndroomaa, jotka vastikään olen diagnosoinut: Helsinki-keskeisyys ja Pekka Kuusisto -ilmiön aiheuttamat oireet. Ensiksi mainittu ilmeni siten, että Tampereella ensimmäiset neljä kuukautta ovat kuluneet manatessa sitä, ettei Tampere ole Helsinki. Jälkimmäinen taas siten, että kuvittelin olevani vähintäänkin todella paska viulisti, kun en ole voittanut Sibelius-viulukilpailua enkä koskaan edes haaveillut kilpailuun osallistumisesta, enkä näin ollen voi olla vakavastiotettava viulisti ja soittaa juuri niin kuin sattuu huvittamaan. MITEN IHMEESSÄ IHMINEN VOI RAJOITTAA ITSEÄÄN NÄIN URPOMAISILLA AJATUKSILLA?!!?!?!?! Ja miksi edes tavoitella jotain "vakavastiotettavuutta"?!?!?! Tervetuloa Anne Teikarin sielunmaisemaan.

No, Helsinki-keskeisyyteen sain sopivan lääkityksen mm. aloittamalla trendikkään carpe diem -ajatuksen suurviljelemisen. Helpotti kummasti. Tampereella bussikuskit sentään tervehtivät ja kiittävät. Pekka Kuusisto -syndrooma taas vaatii enemmän töitä, mutta sopiva lääkäri on löytynyt: sellisti nimeltä Aino, joka innoissaan ja rautaisen ammattitaidon höystämänä työstää ja toteuttaa musiikillisia visioitani sekä kannustaen potkii perseelle, kun erehdyn nuolemaan näppejäni. Epävarmuus syö nautintoa soittamiselta mikä tietenkin kuuluu sitten itse musiikissa, mutta olen nyt toivottanut sille mukavaa menomatkaa Huitsinnevadaan ja käskenyt pysyä siellä. Että kiitos käynnistä ja erittäin paljon näkemiin. Toukokuussa mennään Ainon kanssa studioon ja Karjalaan asti soittamaan, kesällä hääkeikoille ja silloin Huitsinnevadassa nuollaan näppejä. HA!

Olen päättänyt, että soitan niin kuin soitan - en todellakaan kuten Pekka Kuusisto tai Minna Pensola, kun en ole sattunut syntymään kummankaan housuihin. Soitan sillä lailla rouheasti pelimannin ottein, eivätkä entiset soitonopettajani varmastikaan ole ylpeitä jousitekniikastani vieläkään, mutta minäpä olen! Annoin nimittäin lähtöpassit juuri auktoriteettiuskovaisuudellekin. MOIKKA!