Oho, syksy alkoi ja on ehtinyt pitkälle. Ruotsin miljonääriäitien kolmas tuotantokausi pyörii taas ja olen saanut elämäni takaisin - jee! Ostin tänään valloittavan ihanan mintunvihreän pikkujoulumekon, josta myyjä tuumasi, että "se on niin karmiva ettei sitä ole kukaan tähän mennessä ottanut, saat sen nyt alennettuun hintaan, heipparallaa." Olen hänen mielestään "se keltanen" - "katotaan sulle kaikkia keltasia juttuja täältä". Vintage-vaatekauppa Yesterday Tampereen Itsenäisyydenkadulla siis.
Tästä minä haaveilin kesätöissä, että olisipa esseitä joita kirjoittaa ja juttuja, joista innostua. No nyt on! Ensinmainittuja liikaakin. Ensimmäinen Uusi Pikku Orkesterin keikka on takana, ja voi kuulkaa: minä olen haaveillut siitä koko ikäni! Että saan nousta lavalle upeitten muusikoitten (ja ystävien!) kanssa, joiden kanssa soittaa omia kappaleita. En oikein ymmärrä sitä vieläkään, mutta Forssassa oltiin ja Forssa tykkäs meistä ja me heistä! Kaikki voittivat. Nyt janottaa vain enemmän. Tänne ja tykkäämään: http://www.facebook.com/#!/pages/Uusi-Pikku-Orkesteri/171793039582531
Lauantaina olin Ainon korean pikkujoulupöydän äärellä, mistä suuntasin Ylivoimaisesti Maailman Parhaan Bändin keikalle ja podin aivan järkyttävää närästystä koko keikan. Niin että kesken Always Been Rightin juoksin vessaan työntämään sormet kurkkuun. Veljekset vetivät hyvin, minä jäin jalkoihin. Ja Kie vain on sellainen, että oli hän missä tahansa ja milloin tahansa, niin aina vaan paranee. Valtakunnan virallinen karismakasa!
Jännittävää aikaa, mehukasta suorastaan. Eilen oli portugalin viimeinen tunti, ja näillä eväillä - O meu nome é Anne, e voce? (Nimeni on Anne, entä sinun?) - tulee pärjätä helmikuusta kesäkuuhun Lissabonissa.
Luulenpa, että olen saanut otteen jostain oleellisesta, kun ainakin tasaisin väliajoin koen olevani juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ja jos olisin maailman ilmastovaltias, päättäisin, että jokainen päivä olisi sellainen kuin tänään: yksi aste pakkasta, puut kuurassa ja auringon paiste.
