"Rakas gradupäiväkirja" ja muuta sellaista

 Istahdettiin eilen gradumimmien Marjukan, Annan ja Anninan kanssa Telsulla yhden viinin verran. Puhuttiin vähän gradusta, mutta vain aloitukseksi, ja pääasiassa miehistä, suhteista ja facebookista.

Vielä viime tiistaihin asti olin sitä mieltä, että gradusta tulee aivan hyvä. Että mukavaa uppoutua siihen prosessiin, mielenkiintoisia asioita. Tiistain graduseminaarin jälkeen olen ollut sitä mieltä, että siitä minun gradusta ei tule hevon helvettiäkään. ”Mitä jos tarkastelisit kulttuuripalvelua historiallisesta näkökulmasta, miten se tulee esille haastatteluissa, että tuleeko niissä ilmi se palveluajattelu, että miten uusi ilmiö se on?” Joo. HÄ?

Kai se on osa tätä hommaa, että kun joku heittää tuollaisen pirullisen relevantin mutta minulle aiemmin täysin tuntemattoman ajatuksen, koko pakka hetkeksi (toivottavasti tämä kestää vain hetken) leviää. Pitäisi nyt istua persiilleen kuuntelemaan niitä haastatteluita.

Tekisi mieli lasi viiniä, mutta ei ollut rahaa siihen, tai ehkä pienen pullon olisin saanut, mutten jaksanut hakea sitä. Kun ei ole muitakaan huumausaineita ulottuvilla, mutta tekee mieli nyt olla vähän paheellinen, ajattelin juoda viisi kuppia kahvia enkä nuku ollenkaan. Tiedän, ettei edes se tule onnistumaan, koska ei minusta ole boheemiksi. Ehkä huomenna bändin jätkät johdattavat mieron tielle äänitysten jälkeen, koska sentään ystäväni ovat boheemeja ja siitä olen ollut aina kauhean ylpeä. 

Päiväunilla muistan kysyneeni joltain, että miten on mahdollista, että jotkut ihmiset pystyvät ryyppäämään putkeen monta päivää; siis miten sellaisen tukevan, ensimmäisen baari-illan jälkeisen lamaannuttavan krapulan kykenee selättämään, miten siitä morkkiksesta selviää, ja miten ihmeessä pystyy asennoitumaan niin nopeasti seuraavaan olueen hyväksyvästi? En muista mitä keskustelukumppanini vastasi, mutta hän taisi olla Pihla Viitala.  

PS. Syy siihen, miksi poistin muutaman lähimenneisyydessä postanneeni bloggauksen, on se, etten ole niin sinut lähimenneisyyteni kanssa, että pystyisin sietämään moisia aivopieruja blogissani, vielä etusivulla herranen aika vaikkei tätä kukaan edes lue paitsi äiti ja ehkä Tiitu. En siis ole sinut aivopierujeni kanssa. Haisevat niin pahalle.