Selkeästi elämäni sosiaalisin (ja alkoholipitoisin) viikko. Lomaviikko. Yötä päivää jonkun kanssa. Onneksi todella ihanien kanssa. Pyörällä Vaasaan, bailausta svedulassa, appelsiini-porkkana-sorbettia (best ever!), äitin ja iskän kans pyörimistä Sibeliuksen kotihuudeilla, aamiainen Engelissä, auringon paahtamien katujen valuminen ohi ratikan ikkunassa. Niillä matkoilla olen erityisen läsnä siinä, missä olen.
Aion nauttia loppukesän antimista yhtä suurin siemauksin kuin tähänkin saakka. En ole pitkään aikaan nauttinut kesästä näin paljon tai elämästä ylipäätään. Tuleehan kaikkea murehdittua, minkäs sitä manaajaluonteelleen voi, mutta turha stressaaminen on valumassa kohtuullisiin mittasuhteisiin. Vaikkakin täydellisen mielenrauhan saavuttaakseni minulla on oltava asiat edes joten kuten järjestyksessä.
Luulin, että on olemassa piste, jonka ylitettyään joidenkin edessä ei tarvitse hävetä enää mitään. Erehdyin. Nähtävästi raja on aina ylitettävissä. Toisaalta olen sitä mieltä, että sekoilu ja itsensä nolaaminen tekee meikäläiselle ihan hyvää. ETTEI OLE NIIN HITON VAKAVAA TÄMÄ TOUHU. Toisaalta liiallisuuksiin mennessä voi menettää sen, jonka haluaisi kuitenkin pitää. Ainahan voi toki puhua, mutta miten lähestyä henkilöä, kun ei tiedä ollenkaan miten sen tekisi? Hipaise, kuiskaa, halaa, pussaa, pieraise - vaihtoehtojen kirjo on loputon. Ja täällä A. Teikari taas elementissään; muhi, suunnittele, mieti, pohdi, käännä, väännä, kieri ja loppujen lopuksi - ole tekemättä mitään jatkaen saman kelan vatvomista. Ainahan voi puhua.
nuuhkin karvaista pintaasi
sydäntäsi sen alla
nyt se on jossain muualla, jonkun toisen
kokonaan oma
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti