Tai ehkä kartalla joskus jotain tekeekin, jos sitä osaa lukea sopivan suurpiirteisesti. Toissapäivänä lähdin ensimmäistä kertaa kävellen kotoa keskustaan, kun useimmiten tulee hypättyä metroon. Eveliina sanoi, että suoraa tietä vaan muutama kilometri ja olet keskustassa. Se pitääkin aivan paikkansa, mutta matka taittuu vähän nopeammin kun kävelee tietä OIKEAAN SUUNTAAN. Löysin itseni läheltä lentokenttää ja mietin, että aika jännä ratkaisu sijoittaa lentokenttä näin lähelle keskustaa...
Mutta vika oli siis kartassa, ei turistissa.
Toisaalta en ihmettelisi hetkeäkään, jos Lissabonin lentokenttä olisikin keskellä keskustoria, kun ottaa huomioon paikallisen kaupunkisuunnittelun. Odotan myös innolla, mitä iskä tuumii portugalilaisten taskuparkkeerauksesta!
Tällä viikolla ensimmäiset kolme päivää ovat olleet vapaita koulusta, kun paikalliset viettävät Carnavalia. Emme ole löytäneet Sarahin ja Eveliinan kanssa tälle karnivaalille muuta merkitystä kuin että ihmiset eivät mene kouluun ja töihin. Paussi tuli kyllä ihan hyvään saumaan, ehti hieman sulatella koulussa käytävää paperi- ja kurssikaaosta. Valitsin englanninkielisestä opetussuunnitelmasta Portugalin taide- ja elokuvahistoriaa, politiikkaa ja kulttuuria. Tämän lisäksi portugalinkielisistä kursseista opiskelen 1900-luvun musiikinhistoriaa ja portugalilaista jazzia. Erotin luennoilla opettajan puheista kaksi sanaa: mas, joka tarkoittaa mutta, sekä e, mikä meinaa että ja.
Viikonloppuna teimme Eveliinan ja Sarahin kanssa suklaakakun, sillä kielimuurin ansiosta ostin vahingossa suklaata, joka oli tarkoitettu leipomiseen. Ostohetkellä oli tosin ajatus syödä suklaa ihan sellaisenaan. (Tiedoksi teillekin: fazer tarkoittaa portugaliksi leipomista, ei sitä sinistä...) No, en ole ehkä eläessäni nähnyt niin rumaa kakkua kuin mikä me tyttöjen kanssa saatiin kasaan, mutta hyvältä maistui!
Viime viikolla lähetin muutaman kortin, eikä se(kään) ollut ihan niin yksinkertaista. Pienet kioskit eivät myy postimerkkejä, mutta löysin postin viiden päivän etsinnän jälkeen. Kävin vetämässä ovea keskellä päivää ja se oli kiinni. Ajattelin, että siesta menossa, tulen illalla uudestaan. Kävin vähää vaille kuusi taas vetämässä ovea eikä auennut silloinkaan - ajattelin, että paikka on laittanut ovensa säppiin vähän ennen sulkemisaikaa, joka oli siis kuudelta. Menin sitten seuraavana aamuna taas kokeilemaan onneani ja ymmärsin, että ovi aukeaa TYÖNTÄMÄLLÄ. Niin, ei täällä ehkä kartalla mitään tee, mutta maalaisjärjelle olisi käyttöä...
Minulla on myös uusi lempiharrastus, slacklining! Olen halunnut kokeilla sitä siitä lähtien kun näin I Believe I Can Fly -dokumentin, ja lauantaina mentiin Sarahin, Fernandon ja tämän ystävän Diogon kanssa puistoon heilumaan. Diogo on touhussa jo mestari ja osasi neuvoa meitä amatöörejä. Sarah oli hommassa täysi talentti, vaikkei ollut koskaan aiemmin slackliningia kokeillutkaan! Ostan tuollaisen remmin itselle, ne on täällä varmaan halvempia mitä Suomessa. Idea slacklinessa on siis tasapainotella kahden puun, kallion tai muun sellaisen väliin kiinnitetyllä remmillä. Ja se on maailman siisteintä. Juha, innostuisitkohan sää tästä myös? (Jos siis olet jaksanut lukea tänne asti.)
Tässä dokumentin traileri:
Itse siis pysyttäydyin vain metrin päässä maasta. Vielä.
Toissapäivänä kävin keskustassa kahvilla ja täytyy sanoa, että niissä mestoissa ei ole yhtään samanlaista menoa ja tunnelmaa kuin vaikka oman asuinalueeni lähikuppiloissa. Niissä ihmisiä vilisee ja vaikkei yhteistä kieltä ole, silti ymmärretään, mitä asiakas haluaa. Ja pao do queijot (juustoleipä, jossa juusto on itse taikinassa) ovat asia, miksi ihmisen tarvitsee elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti