Mulla on varmaan joku blogiripuli, kun oon taas lörpöttelemässä, ja nyt on muuten luvassa sekavaa meininkiä. Ajattelin katsoa areenasta dokumentin Wagnerin oopperasta, niin voi päteä sitten tiistain pääsykokeissa edes jollain. Jos kysytään, kuka on lempisäveltäjäni ja miksi, voin sanoa, että joo katoin just yhen dokumentin Wagnerista, oli tosi hyvä.
Olen kuluneen kuukauden aikana kysynyt itseltäni, miksi olen taas hakemassa kouluun. Edellisistä pääsykokeista on toki kolme vuotta aikaa. Ehkä haluan nähdä, onko näillä säveltäjän avuilla asiaa mihinkään kouluun. Ei se haittaa vaikkei olisikaan, koska sävellän kuitenkin. Kai sitä on tarve haastaa itsensä. Levottomuuttakin ehkä.
Koulukaveri ihmetteli vastikään, että miten mulla on aikaa katsoa Viidakon tähtösiä. Olisin halunnut jutella pitkän kulttuurianalyyttisen keskustelun jälkeen ko. ohjelmasta, mutta kukkaan muu mun humanistikavereista ei kato sitä. Vastasin, että priorisointikysymys. Koulukaveri mietti sitten, että miten ehin olla niin monessa mukana ja vielä katsoa Viidakon tähtösiä. Edelleen: priorisointikysymys, mutta mulla on itse asiassa aika harvoin kiire. Enkä edes ole kovin monessa mukana. Vapaa-aikana puuhastelen kaikkea jonninjoutavaa, askartelen ja järjestän vaatekaappia. Ahmin Hesarin nettikolumneja ja katson Viidakon tähtösiä, nyt kun O.C:n täydelliset naiset loppu. Mutta harvoin on kiire, paitsi jos seuraavana päivänä on deadline.
Niin dorkaa ja idioottimaista ajanhukkaa kuin onkin, ajoittain heikkoina hetkinä tulee verranneeksi itseään muihin. Että miten tolla on aikaa tehä kaikkea ja se on kaikessa niin hyvä ja mää järjestän vaatekaappia. Valitettavasti sellaisia hetkiä on toisinaan tiuhaan. Se on aivan perseestä, koska mulla on mun jutut ja muilla niitten omat jutut, eikä ne kuulu mulle miksikään, eikä mun jutut kuulu niille. Siksi olen ollut pääasiassa vaitonainen tulevista pääsykokeistakin. Olen huono käsittelemään ajatusta, että muut ihmiset odottavat multa jotakin; pääsitkö kouluun vai et. Eikä ne oikeasti odota mitään, koska ne miettii omia juttujaan. Eihän munkaan ajatus ihmisistä muutu sen mukaan, mitä ne elämässään tekee. Miten urposti sanottu - TOTTAKAI muuttuu! Jos joku tekee asioita jotka on ominaisia kauhealle kusipäälle, ajattelen, että onpa kauhea kusipää. Mutta koulutuksella ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Itsekin on toisinaan kauhea kusipää, ah ihmisyys. Sitä paitsi, en tiedä mitään niin raivostuttavaa kuin se, että jotain rikkeen tehnyttä ihmistä paapotaan sen vuoksi, että "sehän on niin korkeasti koulutettukin". Se kertoo vain CV:stä, ei sivistyksestä.
Koska tärkeintä on löytää syyllinen, sellaiseksi soveltuu tilanteessa kuin tilanteessa: KONEISTO! YHTEISKUNTA! Meidän halutaan vertaavan itteämme johonkin ideaaliin ja pyrkivän siihen. Tosin nyt tyypit on tajunneet, että sitä rataa jäädään eläkkeelle alle 30-vuotiaina. Opitusta tulee toinen luonto ja siinäpä rimpuilet sitten. Tai tässäpä näin.
Välillä ajattelen, että koneiston ansiosta olen aiempaa lyhytjänteisempi. Ennemmin kolumneja kuin paksuja romaaneja. (Tosin oon aina tykännyt ajatuksesta, että mahdollisimman pieneen pakettiin saadaan paketoitua jotain suurta.) Lyhytjänteinen, kun joogatessa miettii, milloin pääsee feisbuukkiin. KONEISTO! Ei hitto mitä ripulia nämä ajatukset, sillä:
itepähän oon itteni tähän ajanut.
Edit: tosin mua ärsyttää se(kin), jos ongelmat laitetaan yksin yksilön vastuulle: että jokainen väkivaltatapaus on yksittäistapaus; joka nousee tavaratalon katolle ammuskelemaan huvin ja urheilun vuoksi, on yksittäistapaus; jokainen opiskelija, joka jää sairaslomalle masennuksen takia, on yksittäistapaus. Selvennys: En ole väkivaltainen, en sairaslomalla, enkä aio nousta tavaratalon katolle paitsi ehkä bailaamaan.
Tiedättekö sen kierteen, kun ensin alkaa stressaamaan jostakin, sitten alkaa moittia itseään siitä, että stressaa, sitten alkaa stressaamaan siitä, että moittii itseään, sitten moittimaan siitä, että stressaa, että moittii? Onko vain hyväksyttävä se, että olen se tyyppi, joka puhuu paljon, miettii paljon ja aloittaa toiminnan kun paskat on jo housussa? (Talking about siitä, joka jättää asiat aina viimeiseen puoleen tuntiin. Aina.) Tai siis, olen se tyyppi ainakin nyt. Pää vain juuri ja juuri pinnan yläpuolella, paitsi järjestellessä vaatekaappia, silloin jalat tukevasti maassa ja pää sillä tavoin, että voi helposti hengittää. Kyllä vaatekaapinkin järjestely on tärkeää. Ja tarpeen. Mutta eihän koneisto sitä nää. Saatana.
Lähteet:
http://lottaagaton.blogspot.fi/2013/05/working-process.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti