Kotona

Tuntuu, että pitäisi kirjoittaa kaikki heti ylös ettei unohda. Aina pitäisi. Mutta luotan kuitenkin siihen, että verkkokalvo muistaa tärkeimmät, kuvat ja kirjoitukset säestävät.

Bratislava. Kalliota koko paikka puolet vähemmillä juopoilla. Rakennustyömaata, huonoja teitä, amatöörimäisiä graffitteja. Karsean kalseaa asiakaspalvelua, olematonta englanninosaamista. Yrittää eurooppalaistua isoine ostoskeskuksineen, mutta päällimmäisenä jäi mieleen, että kaikki on vielä hyvin kesken. Kommunistiseen tyyliin rakennukset rakennetaan samanlaisiksi ja ne kalustetaan asukkaille valmiiksi. Mutta siellä jossain kaiken rosoisen, katkeran ja välinpitämättömän kuoren alla... Siellä on jotain, josta en saanut kiinni. Turhamaisuudesta paikkaa ei ainakaan voi syyttää. Joka tapauksessa, Alia oli valtavan ihana nähdä. Ilman häntä en totisesti olisi löytänyt paikkoja, jotka vähän raottivat ovea kaupungin inhimilliseen olemukseen: maailman parasta intialaista ravintolaa (okei, olen käynyt tähän mennessä tasan kahdessa intialaisessa, mutta se oli taatusti paras kaikista maailmassa) ja sitä piskuista ja lämminhenkistä kapakkaa keskustan uumenista, missä ammatikseen elämänsä juoneet muusikot näyttivät sen häilyvän rajan, kun taituruus, taju ja hetkeen heittäytyminen kohtaavat. Sen, mistä Musiikissa oikeastaan on kyse.

Zita Swoon oli toinen bändikokemus Bratislavassa, käykää kaikki heti tsekkaamassa Myspacesta! Afrikkalaisvaikutteista pop/rockia jossa ei pelätä hulluimpienkaan ideoiden toteuttamista. Mutta ne hullutkin ideat tarvitsevat toimiakseen aina taidon, mitä muusikoilta ei puuttunut. Jokainen heistä tiesi, miten olla lavalla. Se, että on hyvä live-esiintyjä ei tarkoita, että pitäisi esiintyessään sinkoilla lavan seinältä toiselle. Pohdintani siitä, mitä on lavakarisma, onko se luontaista vai ei jne, on vielä kesken, mutta olen tullut siihen tulokseen, että viestittääkseen sanomaansa yleisölle täytyy uskaltaa. Uskaltaa antaa muiden lukea itseäsi kuin avointa kirjaa, unohtaa se, mitä on lavan ulkopuolella. Näyttää, että nauttii. Heittäytyä jokaiseen sadastsiljoonasosasekuntiin. Ja jokaisella on omat väylänsä sitä varten. Kaksi naislaulajatanssijaa olivat äärimmäisen häkellyttävän viehättävää katsottavaa flirtissään ja saivat anteeksi ihan kaiken omaperäisissä muuveissaan, jopa paikoittaisen alavireisyyden ja teinityttömäisen keskinäisen supattelunsa biisien välissä. Joistain vain näkee, että he todella tietävät, mitä ovat ja tekevät.

Zita Swoonia ennen saimme lämppäribändiltä esimakua siitä, miltä näyttää ja tuntuu, kun hirveästi tykätään siitä mitä tehdään, mutta ei hahmoteta, miten se toteutetaan niin, että muutkin voisivat saada siitä jotain irti. Diegon pläjäytyksen aikana mietin lähinnä koko ajan, missä mättää. 1) Kappaleet sinällään olivat hyviä ja tarttuvia, mutta rumpukompit latistivat tunnelman kuin tunnelman. Rumpalin jäykkä ja jännittynyt olemus esti soiton olemasta tarkkaa, mikä haittasi yhtyeen kokonaistaimia. 2) Viulisti - pisteet siitä, että rock-bändissä ON viulisti - näytti siltä, että hänelle oli ihan vitun sama oliko hän sillä hetkellä lavalla vai vessanpöntöllä lukemassa Aku Ankkaa. Kitaristille samat terveiset. Laulaja-kitaristi puolestaan näytti hyvin innostuneelta, muttei uskaltanut näyttää euforiaansa omiin biiseihinsä ehkä siksi, ettei tuntenut saavansa minkäänlaista vastareaktiota soittokollegoiltaan - tosin basisti oli paitsi söpö ja hyvä stemmoissaan, myös hyvin avoimesti ja tunteella mukana siinä mitä teki. Tämä on ehkä rumasti sanottu, mutta sinä iltana huomasi, missä piilee amatöörin ja ammattilaisen ero...

Ei mun pitänyt ihan näin vuolaaksi heittäytyä, mutta nähtävästi konsertti todella herätti ajatuksia jotka täytyi nyt sitten parin päivän sisälläpidon jälkeen päästää ulos. Nyt menen nukkumaan. Ihana koti, ihana Suomi, ihanaa leijonat, ihanaa.

PS. Voihan helvetti, luin juuri kauhean rasismijutun Imagesta ja heti tuli mieleen, että loppukaneettini ei pidä tarkoittaman mitään rasistista. Tuli vaan se biisi mieleen...