Mun pitää kai alkaa nyt enemmän miettimään mitä täällä päästelen suustani tai siis näppäimistöstäni, sillä eräs uusi lukija (moi Juha) alkoi suoraan sanottuna vittuilla päin naamavärkkiäni blogistani. Taidan laittaa vielä roisimpaa settiä kehiin... Aivan kuin tämä nyt kauhean radikaalia olisi ollut tähänkään mennessä.
Oltiin eilen Mimmun kanssa Miss Saana and the Missionariesin levynjulkkareissa Libertessä, joka vietti 3-vuotissynttäreitään ja -hautajaisiaan yhtä aikaa. Jokseenkin surkuhupaisaa. Enemmän surkua kuin hupaisaa kyllä. ILIMASEVVIINAN PILEET oli kuulkaas ja ensimmäistä kertaa vähään aikaan joku erittäin jurrinen ja sitäkin surullisempi nainen tuli avautumaan siitä, kuinka elämän kaita polku on rikkaiden ahneiden paskiaisten keksimä emävalhe ja kuinka I've been through everything. Että minut on jätetty sata kertaa ja petetty vähintään yhtä monesti, mutta uskottelen kuitenkin, että olen vahva ja pystyn vaikka ja mihin ja minuahan eivät muut kosketa millään tavalla. Mitä nyt vähän itkua pukkaa. En oikein tiedä, mitä sellaisesta pitäisi ajatella. Kännissähän se oli ja jos hän muistaa tapahtuneen vielä tänään kenties nolostuu.
Ei mua nyt sittenkään huvita kirjoittaa. Alan lukemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti