Kävin eilen katsomassa Larssonin romaaniin perustuvan Miehet jotka vihaavat naisia. En tiennyt elokuvasta etukäteen mitään, mutten voinut vastustaa provosoivaa nimeä. Ajattelin, että kyseessä on inhorealistidraama joita rakastan, ja inhorealismia tulikin tuutin täydeltä tyylipuhtaan jännityselokuvan siivin. Katsoin puolet elokuvasta sormien välistä ja arvoin ainakin 20 kertaa kahden ja puolen tunnin aikana, olisiko liian tunkeilevaa tarttua vieressä istuneen miehen käsivarteen ihan vain yhdessäkokemisen synnyttämästä tunteesta. Tyydyin silti puristamaan omia jalkateriä rystyset valkoisina.
Aamuyöllä heräsin kahdeksi tunniksi pyörimään ja olin varma, että raiskaajamurhaaja astuu pian ulos komerosta raippoineen. Piti myös käydä tarkistamassa, ettei tätiä ollut raiskattu ja murhattu viereiseen huoneeseen.
Jos joku on suunnitellut menevänsä lähiaikoina elokuviin, suosittelen oitis kyseistä elokuvaa. Juoni piti herkeämättä otteessaan kaikessa monimutkaisuudessaankin mielenkiintoisine henkilöhahmoineen ja epätavallisine, sairaine ihmissuhteineen.
Minä itkin niitä sairaita ihmisiä, sadisistia sairaita ihmisiä, mutta elokuvasta löytyi sijaa myös romantikoiden kyynelille.
En halua kertoa enempää, sillä itse menin tarinan kanssa sokkotreffeille enkä tiedä, olisiko sen vaikutus ollut näin voimakas jos olisin ehtinyt muodostaa siitä jonkun ennakkokäsityksen - jollaista paraikaa lukijalleni luon.
Leffan jälkeen oli turha lohduttautua sillä, että se oli vain elokuvaa. Ei se ollut mitään elokuvaa, vaan täyttä totta. Joidenkin elämä on kidutusta, helvettiä, piinaa, eikä haarniskaa iskuille muodostu ehkä koskaan. Kaikki eivät kykene valitsemaan selviytymistä. Tuskin kykenisin itsekään.
Lohduttauduin sillä, että oli joku jolle soittaa ja kikattaa että voi helvetti, minä luulin menneeni tyydyttämään draamanjanoani (ja sai pläjäyksestä rutkasti sitäkin) ja leffan aikana perseeni hypähti säikähdyksestä ainakin sata kertaa. Se oli myös yritys löytää tie ulos elokuvan raastavasta, pelottomasta maailmasta niin että uskalsi pyöräillä kotiin pimeässä vastatuulen piiskatessa naamaa räntäsateella.
Ps. Pääosanäyttelijä Mikael Nyqvist oli jotenkin hervottoman ihana! Vanha, karvainen, ryytynyt äijä. Se lohdutti myös.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti