Minulla on kummia tarpeita. Koko ajan pitäisi olla menossa, tulossa, lähtemässä, tekemässä jotain hyödyllistä. Potkaisen itseni käyntiin jos huomaan jumittuneeni selailemaan facebookia, lukemaan naistenlehtien hömppäjuoruja tai muuten vain olemasta minään. Edes kotona pelkkä oleminen ei ole suotavaa. Jos luen, tulee sen olla jotain sivistävää. Jos kuuntelen musiikkia, niin syvästi analysoiden. Jos istun paikallani, pitää ajatella jotain kehittävää tai ainakin suunnitella tulevaa tekemistä tai menemistä.
Soitin ystävälle, ja kysyin mitä hän tekee. ”Kuuntelen musiikkia”, hän vastasi. Mietin että niin, mitä muuta? Itselläni oli kahden minuutin puhelun aikanakin sata muuta asiaa työn alla. Hän sanoi viettävänsä vapaa-aikaa. Pysähdyin ja totesin: ”Niin.” Vapaa-aikaa. Jos minulla on vapaa-aikaa, aikataulutan sen pissakäyntejä myöten. Sitten teen sitä, sitten hoidan tuon. Ihan sama, huvittiko eli ei. Asioita pitää saada aikaan, minun täytyy olla jonakin. Koko ajan. Nytkin jumitan päätteen takana ja jaarittelen turhanpäiväisiä. Tunnit valuvat hukkaan, nuori ihminen!
Lukiossa välivuosi rinnastettiin laiskotteluun. Laiskottelu yhdistetään nykyään stressittömyyteen, sitä vastoin stressaava ihminen on tehokas ja aikaansaava, tulevaisuuden tunteeton toivo. EI PIDÄ PAIKKAANSA. Ihminen ei ole robotti (tiedoksi heille jotka eivät sitä tienneet). Tiedän monia, jotka hoitavat hommansa tunnollisesti tekemättä pikkuduuneista päivät pilaavaa päänvaivaa. Minä en valitettavasti kuulu heihin. Minun ”stressaamiseni” on täysin turhanpäiväistä ja kohdistuu asioihin, joiden toteutumiseen/toteutumattomuuteen kukaan ei kuole. Stressi on tavallisten arkiaskareiden suurentelua – puhun nyt siis täysin omista lähtökohdista ja ymmärrän kyllä, että joidenkin elämä on oikeasti oravanpyörää ja PAM! olet masentunut. Sanoisin, että tätä esiintyy eniten miellyttämisenhaluisilla ihmisillä. Ja vieläpä se, että stressistä on tullut oikein muotia – olet so last century jos et ole stressaantunut tai jos kukaan ei soita sinulle joka viides minuutti ja tee sinusta tärkeää. Tajua, hyvä ihminen: sinun tai kenenkään muunkaan elämä ei ole piloilla, jos myyt asiakkaalle perkeleen pahan espresson (tai jos on, olisi syytä priorisoida elämänsä uudelleen) (ja lässytykset ”elämän pienistä iloista” kuten hyvästä espressosta sivuutan tyystin tässä kohtaa). Tosin hän tuskin tulee enää toiste asioimaan kahvilassanne, vaan mitäpä siitä kun Wayne’s Coffee on naapurioven takana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti