Otsikon (jonka lainasin S.Putrolta) lennokkaan euforinen sävy johtuu siitä, että viime aikoina olen pakahtunut, innostunut ja ilahtunut monen monta kertaa. Tai paremminkin niin, että olen oppinut pakahtumaan, innostumaan, ilahtumaan. Nauttimaan. Rentoutumaan. Umpijunttina se kun ei todellakaan ole ollut mikään itsestäänselvyys ja työstämistä riittää edelleen. Ei sillä, että sulkisi silmänsä maailman vääryyksiltä joita kohtaa vähän väliä - mutta jäämättä rypemään. Se kun on manaamisen ja mököttämisen ohella yksi erikoistaidoistani. Ilon kera elämä maistuu paljon paremmalta, kahvi myös.
Lauleskellessani eilen kotona havahduin outoihin ääniin - naapurin 1-3-vuotiaat pikkuprinsessat pitivät kaiketikin laulustani intoutuneina omaa konserttiaan rappukäytävässä. Olisin voinut syödä ne pirpanat! Yonan levy Pilvet liikkuu, minä en on soinut lähes taukoamatta stereoissani siitä lähtien kun sain sen käsiini, reilu viikko sitten. Olen fani. Ei muuten mistään tule niin maksimaalisia viboja kuin levyjen ostamisesta! Spotify ja iTunes MY ASS. Taidepläjäysten hipelöinti ja se, että ne ovat omia, saavat aikaan innostumisen multihuipentuman vaikkei olisi ehtinyt laittaa niitä edes levysoittimeen. Levyjähän kuuluu sillä tavalla hermostuneen innostuneesti räpelöidä kieli keskellä suuta ja silmät pyöreinä heti ostotapahtuman jälkeen levykaupan edessä ja näyttää lapsekkaan idioottimaiselta.
Viime lauantainen sää sai myös pääni täysin pyörälle. JESSUS. Ei voi sanoin kuvailla, paitsi Samuli Putron: "Elämällämme on tarkoitus ja joka hetkessä kauneutta. Emme ole automaatteja, virhelyöntejä ruudulla."
Pahoittelut sortumisesta yltiöpositiivisuuteen, palaan ruotuun jälleen ensi viikolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti