Sarah löysi ylläolevan fraasin kirjoitettuna johonkin seinään kotikulmillaan Gracassa. Se pitää aivan paikkansa: yleiskatsantoni mukaan portugalilaiset eivät ole yhtä äänekkäitä kuin espanjalaiset, eivät yhtä ylväitä kuin ranskalaiset eivätkä yhtä intohimoisia kuin italialaiset. (Eivätkä yhtä ilakoivia kuin brasilialaiset.) Tietty melankolisuus on läsnä, eikä kukaan yritä/viitsi/jaksa olla mitään muuta kuin on. Sen huomaa esimerkiksi asiakaspalvelussa - täällä ei tulisi mieleenkään käydä kitisemässä huonosta kahvista. Se ei oikeastaan... kiinnostaisi ketään. Tällainen asenne on varmasti osasyy siihen, miksi Portugali on jäänyt modernin maailman jalkoihin, mutta ei sekään oikein tunnu kiinnostavan ketään. (Paitsi niitä, jotka joutuvat maksamaan viulut. Kun portugalilaisia ei nuo talousasiat oo sattunu sillain jotenkin... inspiroimaan.)
Viime viikolla kävin koulua, söin muutaman pastel de natan ja vietin laatuaikaa Eveliinan ja Sarahin kanssa muun muassa tanssien ja parantaen maailmaa. Käymiemme keskustelujen perusteella tuntuu, että ollaan ratkottu kaikki ongelmat maailmasta, että kaikki huolet pois!
Mutta varmasti koittaa päivä kun kaipaa sitä, että sovituista asioista pidetään kiinni ja että vessat olisivat pestyjä (ja että niissä olisi paperia). Tällä hetkellä kotoa kaipaa tietenkin tuttuja ihmisiä, mutta toissayönä hapankaali ja ruisleipäkin tulivat uniini... On myös hetkiä, jolloin antaisin vaikka leikkauttaa käteni, jos sillä saisi pari palaa Fazerin sinistä.
Viikko sitten torstaina kävin soittamassa Fernandon jami-illassa, perjantaina Sinanin kanssa feministipippaloissa ja lauantaina mentiin Eveliinan kanssa brasilialaisen soitinrakentajan näyttelyyn ja keikalle. Yksi kivoimmista jutuista täällä on se, että parhaat bileet voivat olla ihan missä tahansa, yleensä jonkun kellarissa tai vessassa, joihin ei osaisi suunnistaa ilman paikallisopas Eveliinaa. Lauantaiyönä raivokkaiden lattarirytmien jälkeen mentiin keskellä yötä harhailemaan ja eksyilemään Alfaman kapoisille, sokkeloisille kaduille. (Joilla fado on saanut alkunsa!) Eveliina oli joskus sanonut paikalliselle ystävälleen, että Alfama on jotenkin pelottava paikka. Ystävä oli tokaissut, ettei siellä ole mitään muuta pelättävää kuin se, ettei sieltä pääse ulos.
Harhailujen jälkeen otettiin taksi kotikulmille. Takseissa on melko yleistä, että kuski on pienessä laitamyötäisessä tai että rengas on tyhjentymäisillään - meidänkin kyyti oli melkoisen "keinahteleva". Käytiin vielä nappaamassa pastel de natat yöpastelariasta, joka on siis auki ainoastaan öisin! Roskaruokakulttuuria täällä tapaa melko vähän, enkä ole itse asiassa nähnyt ensimmäistäkään McDonald'sia tai muuta grillipaikkaa. Paikalliset pastelariat palvelevat niidenkin edestä.
Ja ajatelkaa, mää oon Lissabonissa, ja mua todella nyppii eräs asia: EN VOI KATSOA TÄÄLLÄ RUOTSIN MILJONÄÄRIÄITEJÄ!!! Sydänalaani nipistää joka keskiviikko kello 21 ohjelman esitysaikaan Suomessa. Sitähän sanotaan, että maailmalla oppii arvostamaan pieniä asioita. Kotiuduttuani minäkin osaan varmasti arvostaa Ruotsin miljonääriäitejä entistä enemmän!
Kyllä, erilaisia asioita oppii arvostamaan, mutta myös oma vaatimuskynnys madaltuu koko ajan. Ensimmäisinä viikkoina ihokarvat jaksoivat vielä nostaa itseään, kun ostamassaan salaatissa oli höysteenä etana. Mutta olen ottanut moisiin sinikkateikarimaisen lähestymistavan: kun keitossa lilluu toukka, mietin että HAA! Protskuja! Ja kun nektariini alkaa olla todella pehmeä, mietin että NO NIIN, parempi syödä tämä pois ennen kuin se kävelee itse ovesta ulos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti