Ensimmäinen flunssa Lissabonissa yrittää iskeä niskan päälle. Unohdin pari tosi tärkeää juttua Suomeen: homeopaattiset lääkkeet ja Suomi-Portugali-sanakirjan, jolle olisi todellakin käyttöä. Oon kuitenkin löytänyt paikallisen hihhulikauppaketjun, mistä saan mönjät tähän olotilaan. Ja Aeno tuo tullessaan sanakirjan Tampereelta. Asioilla on tapana järjestyä!
Mietin monesti, että mitenkähän ammattibloggaajat keksivät koko ajan sanottavaa ja kuvattavaa blogeihinsa? Omat lempiblogit ovat jotenkin aina yhtä kiinnostavia, vaikka postauksia saattaa tulla neljäkin kertaa viikossa. Voisinhan minäkin avata arkeani joka päivä kertomalla, että "Tänään söin pastel de natan." "Kävin koulussa." "Näin ihanan mekon." Tai ehkä ammattibloggaajille on muodostunut ympäristöä alati terävästi havannoiva aisti, jolla löytävät aina uuden näkökulman nähdä maailmaa?
Tosin usein parhaat hetket ovat niitä, joita kamera ei ehdi ikuistamaan ja joita ei tarvitse sanoilla erikseen selittää.
(Jos kiinnostuit mainitsemistani "muista blogeista", tämä neiti saa vangittua elämän sanoihinsa ja kuviinsa erityisen kiinnostavasti, lämmöllä ja ihmetellen: http://www.trendi.fi/blogit/nimi/Kaikki-mita-rakastin/)
Ehkä elämä pitäisi nähdä joka päivä kuin olisi bloggaaja, 2-vuotias tai lomalla. Hämmästellen ja ihastellen. Tai ainakin useammin pitäisi tehdä niin!
Tämä ylitsepursuava filosoofisuus siksi, että olen huomannut, kuinka sitä muodostaa omat rutiininsa asui sitten luostarissa tai BB-talossa. Sitähän tämä touhu on, arkea. Enää en kiljaise huraa-huutoa jokaisen pastel de natan kohdalla, kun siitä on tullut lähes jokapäiväinen leipäni. Kaikki muuttuu itsestäänselväksi. Aenon kanssa tultiin taannoin siihen tulokseen, että se on itse asiassa helpottavaa! Sitä paitsi, olisihan se väsyttävää pidemmän päälle olla koko ajan hämmästynyt. "Kas, tuossa tuollainen TUOLI! Aijahas, näistä ikkunoistako näkee LÄVITSE!"
Mutta sitten jos se jokapäiväinen pasteldenata alkaa maistua puulta, kantsii vaihtaa viineriin.
Oli se sitten Pariisi tai Joulumaa, kaikki ovat loppujen lopuksi pienten elämiemme ja rutiiniemme luomuksia. Kodin voi rakentaa mihin tahansa, eivätkä ihmiset oikeasti eroa toisistaan. Joka mestalla on omat jussiparviaisensa ja jossain täällä on portugalilainen versio myös anneteikarista. Ja jokaisessa ajassa ja paikassa ovat omat asiat, jotka saavat hämmentymään, myös 2010-luvulla. Ei täällä paikallisia kiinnosta kuseksiiko joku keskelle parkkipaikkaa, enemmän tuijotusta herättää minun kelta-pinkkiruudullinen takkini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti